Kaikki huutaa: "Apua!"

Viikonloppuna seurasimme sekavin tuntein kahden vapaaehtoisemme työpaikan, Msamarian katulapsikeskuksen tilanteen kehittymistä. Katulapsikeskus toimii täysin lahjoitusten voimin ja antaa kodin noin kolmellekymmenelle kadulta pelastetulle lapselle. Meille selvisi viikonloppuna, ettei Msamaria ollut kyennyt maksamaan vuokraansa, joka oli jo neljä kuukautta myöhässä. Vuokranantaja oli uhannut perjantaina heittää lapset ulos, mutta oli kuitenkin luvannut vielä viikon maksuaikaa. Tilanne alkoi vaikuttaa jo melko toivottomalta, sillä myöhästyneen laskun lisäksi seuraavan vuokramaksun ajankohta läheni. Onneksi vapaaehtoisemme saivat järjestettyä lahjoituksena Suomesta myöhästyneen vuokran verran rahaa ja löysivät myös jatkuvan sponsorin, joka lupasi maksaa jatkossa katulapsikeskuksen vuokrat.

Msamarian tilanne sai minut pohtimaan, kuinka itse auttaisin apua tarvitsevia. Toiset työntävät rahaa joka paikkaan, mihin vain ehtivät. Toiset auttavat konkreettisemmin; ilahduttavat lapsia ja puhdistelevat heidän hoitamattomia haavojaan. Itselläni ei ole vara lahjoittaa reissubudjetistani suuria summia, sillä todennäköisesti muutenkin elelen luotolla ensimmäisen kuukauden kotiin päästyäni. Oma työpaikkani ei myöskään ole mikään varsinainen auttamiskohde. Miten minä auttaisin?

Avun tarvitsijoita on paljon. Jonkun kodin rakentaminen on jäänyt rahan puutteen vuoksi kesken, toisella ei ole vara ostaa lapselleen vaippoja, kolmas ei saa apua sairauksiinsa. Vammaisilla lapsilla ei ole tarvittavia apuvälineitä ja joissain paikossa lapsilla on järkyttävän huonot tilat. Jos annat lapselle tikkarin, kohta heitä on kymmenen pyytämässä lisää. Yhden pienen ihmisen ei ole mahdollista auttaa kaikkia. Ketä minä auttaisin?

Yövartijallemme tilasin äidiltäni villasukat kylmiksi öiksi jalkoja lämmittämään, ja eräälle jalkansa halvanneelle kerjäläiselle olen antanut pikku rahaa ohikulkiessani. Laitoin hieman rahaa myös parin vapaaehtoisemme keräykseen, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman monta katulapsikeskuksen lasta kouluun. Aion käydä vierailulla lastentarhassa, jossa suuri osa lapsista on HIV-positiivisia. Jätän valtaosan vaatteistani tänne kierrätykseen. Ja toisaalta, tukeehan jo pelkkä täällä olemiseni paikallisten toimeentuloa; kuljen dala dalalla ja ostelen matkamuistoiksi laukkuja katumyyjiltä.

Ehkä oma auttamiseni lähtee pienistä asioista. Ei maailmaa paranneta yhdessä päivässä, eikä yhdellä teolla.

Lisää Msamarian katulapsikeskuksen tilanteesta ja Lapset kouluun! -keräyksestä voi lukea Tiian ja Ninan blogista: http://tiianinatanzania.blogspot.com

Ihmeitä työvuorosuunnittelussa ja työnjaossa

Nyt, kun kun muutama iltavuoro ravintolassa on tehty, voin jo todeta, ettei päivä ole kovin kiireinen. Iltavuorossa aloittelemme valmisteluhommilla, sitten taas istumme parisen tuntia ja palvelemme muutaman hassun asiakkaan. Auringon laskiessa alkaa kuitenkin tapahtua ja silloin tarjoilijoita on jopa liian vähän.

Työvuorosuunnittelu on edelleen hieman ihmetyttänyt minua. Aloitamme ja lopetamme vuoron aina samalla määrällä henkilökuntaa, oli tekemistä tai ei. Juttelin asiasta päällikkömme kanssa ja minulle selvisi, ettei täällä ole järjestelmää, jotta voitaisiin maksaa työntekijöille tuntien mukaan vaan kaikki saavat kuukausipalkan. Työtunteja ei myöskään yritetä järjestää painottumaan enemmän kiireajalle, mikä olisi ehkä ravintolan tehokkuuden kannalta järkevää. Tähän selitys oli: "Niin ei vain tehdä."

Työnjako jaksaa myös hämmästyttää; kaikilla on omat työtehtävänsä, eivätkä muut niihin kajoa. Eräänä iltana meiltä melkein loppui haarukat ja ajattelin hetkeksi mennä auttamaan tiskiin. Minut komennettiin pois tiskialtaalta ja minulle kerrottiin, että heillä on palkattu työntekijä sitä varten. Palasin siis seisoskelemaan vakiopaikalleni oven viereen terassille ja tiskaaja jatkoi hiki hatussa töitään.

Jaamme pöytäseurueet tarjoilijoille tulojärjestyksessä, eikä tästä järjestyksestä poiketa. Jos tulee varaus, varauksen vastaanottaja kyseisen pöydän itselleen muiden pöytien lisäksi. Yleensä illan aikana jotkut tarjoilijat ovat täysin ylityöllistettyjä, kun taas toisilla ei ole mitään tekemistä. Itselleni tilanne on hankala, sillä toisaalta asiakkaat odottavat palvelua, mutta en voi mennä tekemään toisten töitäkään. Jos joku pöytäseurue pyytää jotain muulta kuin omalta tajoilijaltaan, tämä tarjoilija kipittää kyseisen pöydän tarjoilijan luo, kertoo mitä asiakkaat haluavat ja palaa jatkamaan seisoskelua seinän vieressä. Jos tuuri käy, tarjoilija saattaa saada luvan auttaa toista. Voitte kuvitella, kuinka tämä vaikuttaa palvelutasoon ja miltä se näyttää asiakkaan näkökulmasta katsottuna.

Tälle en ole keksinyt muuta selitystä kuin tippauskulttuurin. Tarjoilijan palkka ei kai ole järin suuri, mutta turistit tippaavat varsin hyvin - niinpä tarjoilijat pitävät kynsin hampain kiinni omista pöydistään. Toisaalta kukaan ei halua toisen virheitä omalle kontolleen, sillä jos jotain jää veloittamatta, työntekijät maksavat itse. Työnantaja ei ota takkiinsa edes pienimpiä virheitä.

Nämä ajatukset purkaneena onkin taas hyvä suunnata iltavuoroon!

Kotiutunut

Olen aivan unohtanut kertoa teille, kuinka olen päässyt yli lievästä kulttuurishokistani ja elämä on alkanut vihdoin luistaa vieraassa maassa. Ihmettelen edelleen paikallisten huoletonta elämäntapaa, mutta olen kuitenkin löytänyt oman tieni muiden joukossa. Töissä teen valmistelut kaikessa rauhassa, enkä enää kotoiseen tapaan odota kiirettä - kiirehdin vasta sen tultua. Kun on aikaa, etsin uusia asioita ihmeteltäväksi ja jututan työkavereitani tai asiakkaitamme. Vapaa-aika kuluu muiden vapaaehtoisten kanssa jotain mukavaa puuhaillessa ja rentoutuessa. Iltaisin, muiden jo nukkuessa, saan helposti juttuseuraa yövartijastamme Babusta, vaikkei meillä yhteistä kieltä olekaan. Vapaaehtoistaloamme kutsun jo kodiksi ja koiriamme "meidän koiriksemme."

Eräs asiakas kertoi minulle tänään, että hänen tyttärensä haluaisi tulla tänne vapaaehtoistyöhön, mutta hän ei päästä turvallisuusasioiden vuoksi. Yllätyin itsekin, kuinka puolustelin Moshia. Varovainenhan saa olla joka paikassa, mutta maalaisjärkeä käyttämällä ja yhteisiä turvallisuussääntöjä noudattamalla täälläkin pärjää. Meillä on hyvä vartiointi ja koen olevani täysin turvassa kotimme valkoisten porttien sisäpuolella.

Olen jopa alkanut nauttia työmatkoistani, joilloin saan kuljeksia kaupungilla ja tulla dala dalalla yksin kotiin. Minut erottaa muista paitsi ihonvärini, myös reippaan kävelytahtini perusteella. Paikallisten hitaaseen tallustelutyyliin tuskin ihan heti opin. Ehdin kuitenkin katsella ympärilleni ja uskallan pysähtyä katselemaan kauppojen tarjontaa kadun varressa. Olkalaukustani en enää pidä kiinni puristamalla, vaan annan sen roikkua vierelläni. Tänään joku mies alkoi jututtaa ja seurata minua keskustassa. Eksytin hänet näppärästi menemällä kauppaan. 

Dala dalassa juttelen vieraiden kanssa bussin huonoista penkeistä ja milloin kenenkin selkävaivoista. Kävellessäni pysäkiltäni kotiin myöhäisiltapäivän aurinko häikäisee silmiäni. Tervehdin vastaan tulevia tuntemattomia ihmisiä swahiliksi. Pienet lapset vilkuttelevat ja heittelevät minulle ylävitosia. Silloin ajattelen, että kyllä, minun on täällä hyvä olla.
.

Vierailu masaikylässä

Keskiviikkoaamuna herätys kello 04:30, pikasuihku, auton pakkaus ja nokka kohti masaikylää. Täällä ei ole tapana tehdä reissuja kesken työviikon, mutta olimme saaneet ainoina valkoisina kutsun tulla seuraamaan paimentolaiskansan harvinaista rituaalia, jossa miehistä tulee vanhempia sotureita.

Määränpäämme sijaitsi savannilla, syrjässä muusta asutuksesta. Viimeistä kylään johtavaa tienpätkää ei tahtonut edes tieksi tunnistaa. Jätimme automme kävelymatkan päähän; kohtaan, jossa keskellä tietä seisoi suuri termiittikeko. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisen näköisiä puita ja kuivahkoja pensaita. Savesta rakennetut talot oli pystytetty harvakselleen. Kylän keskiössä oli puun oksista kyhätty karja-aitaus. Meidät toivotettiin tervetulleiksi ja pyydettiin istumaan hetkeksi ennen varsinaista kylään tutustumista. Vieraiden kuulema kuului tehdä niin, sillä se toi siunausta kylään.

Päivän rituaaliin kuului ensimmäisenä muutaman vuohen ja parin naudan teurastus, mikä tehtiin veitsellä. Olen iloinen, että Suomessa eläimet on tainnutettava ennen veren laskua. Tajuissaan kuiviin vuotavan eläimen kerran nähneenä voin kertoa, ettei se ollut kovin kaunista katseltavaa. Mutta, maassa maan tavalla ja masaithan pyrkivät mahdollisimman luonnonmukaiseen elämään. On myös arvostettavaa, kuinka he käyttävät kaiken mahdollisen eläimestä hyödyksi; naudasta jäljelle jäivät vain hampaat ja leukaluut.

Seuraavaksi rituaalin kohteena olevat miehet istuutuivat ryhmänä karja-aitaukseen. Paikalla oli miehiä myös läheisistä kylistä, yhteensä heitä oli noin kahdeksankymmentä. Heidän naisensa istuutuivat omaksi ryhmäkseen heidän vierelleen ja muut masait kerääntyivät heidän ympärilleen. Kylän vanhimmat kiersivät kehää miesten ympärillä ja heittivät maitoa heidän päälleen. Tämän jälkeen naiset tarjoilivat miehille maitoa ja alkoholia. Ennen rituaalia miehillä oli ollut pitkä ajan jakso, jolloin he eivät olleet saaneet syödä ja juoda vanhempiensa ja vaimojensa edessä. Rituaalin jälkeen tämä oli taas sallittua.

Aamun puuhastelujen jälkeen masait lähtivät tekemään päivän töitään ja me vetäydyimme varjoon. Ohjelma jatkui vasta iltapäivällä, jolloin oli vuorossa uusien vanhempien sotureiden tanssi. Miehet marssivat jonossa kylään rytmikkäästi hymisten ja jotain hokien. Yksi mies hyppi jonon edellä ja löi kilvellä maahan. Pari muuta miestä esitti taistelua hänen kanssaan. Yhtäkkiä tapahtui jotain, joku miehistä poikkesi rivistä ja alkoi säntäillä päättömästi ympäriinsä. Väkijoukko henkäisi. Jotkut tarrautuivat voimalla miehestä kiinni tämän sätkiessä holtittomasti ja koristessa vaikeasti. Minulle kerrottiin, että kyseinen mies oli ollut niin syvällä rituaalissa, että oli joutunut jonkinmoiseen transsitilaan. Kohta miehiä alkoi putoilla rivistä enemmänkin, lähes parisen kymmentä. Näky oli melko uskomaton.

Jono jatkoi matkaansa karja-aitaukseen ja muodosti ringin sen keskelle. Miehet alkoivat vuoronperään nousta varpailleen ja laskeutua taas seisomaan normaalisti. Vuoronperään muutama masai erottui ringistä, juoksi villisti sen keskelle ja hyppi tasajalkaa ilmaan. Olin juuri ajatellut, että olisipa hienoa päästä ringin laidalle ottamaan kuvaa, mutta siellä varmaan olisi liian vaarallista. Samassa iso maisaimies tarttui minua kädestä, sanoi "come" ja veti minut ringin keskelle. Siellä sitten seisoin haavi auki, ainoana valkoisena kamera kädessä. Miehet hyppivät ympärilläni ja tunsin heidän matalan hyminänsä voiman selässäni. Iso masai mies sanoi minulle: "no problem, move" ja osoitti kameraani. Kädet täristen yritin ottaa videokuvaa. Huojennuin, kun huomasin parin ryhmämme jäsenen livahtavan luokseni. Olimme vielä hetken keskellä, sitten iso masaimies johdatti meidät turvaan ihmisjoukon laidalle. Kokemus oli huikea!

Seurasimme masaiden tanssia aikamme, kunnes lähdimme jatkamaan matkaamme yöpymispaikallemme kuumille lähteille. Keskellä karua savannia oli vihreämpi alue, jonka suurten puiden katveessa oli pieni lampi. Vesi oli niin puhdasta, että pinnalta saattoi nähdä pohjaan, vaikka syvyyttä oli 3-4 metriä. Siellä uida polskuttelimme sekä teimme tutkimusretken sukellellen ja uiden puroa pitkin toiselle lammelle. Torstaina opettelin snorklaamaan, kovin hankalaa oli. Iltaa istuimme nuotiolla jutustellen niitä näitä. Ai niin, ja näimmehän Zazu-linnun ja tulikärpäsiäkin!

Vamhemmat miehet heittävät maitoa tulevien vanhempien sotilaiden päälle

Masainaisia

Ruoanlaittoa keskipäivällä

Marssi ja taistelu

Transsi

Masaiden tanssi

Tiia, Arttu ja minä piirin keskellä. Thanks for the photo, Josy!

Hot spring

Retki vesiputoukselle

Eilen aamulla starttasimme kymmenen aikaan ja lähdimme puolen päivän reissulle Materuni-vesiputouksille. Ajoimme autolla vajaan puolisen tuntia vuorelle. Matkalla näimme pienen kylän, lapsia matkalla kirkkoon ja banaanipuualueita. Kyseisen kylän asukkaat saavat elantonsa myymällä banaania ympäri maata. Näimme myös, kuinka paikalliset kuivaavat eläinten rasvaa roikottamalla sitä ulkona auringossa. Myöhemmin kuivattu rasva murskataan ja käytetään muun muassa keittoihin. Täällä käytetään kaikki liha hyödyksi. Eräs mies kauppasi kylän läpi menevän tien varressa naudan osia; jalkoja polvesta alaspäin katkaistuna, leukaa, rasvaa...

Parkkeerasimme automme kylän laidalle, vuorelle  n. 1500 metrin korkeuteen. Tästä jatkoimme matkaamme jalkaisin pientä polkua pitkin kolmisen kilometriä. Jo alkumatkasta eräs mies pysäytti meidät ja näytti meille, kuinka he tuottavat kahvia. Heillä oli pieni määrä omilta viljelmiltä haettuja kahvipapuja, joita he kuorivat alkeellisen näköisellä laitteella, kuivasivat auringossa ja paahtoivat nuotiolla. Kahvipurua he tekivät murskaamalla pavut isohkossa puun rungosta tehdyssä kupissa jättimäisellä puumurskaimella.

Näimme polun varrella huikeiden maisemien lisäksi paikallisten asuttamia savitaloja. Alkoi hieman nolottaa se, kuinka lapsena valitin omille vanhemmilleni kotimme sijainnista maalla, puolen tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Meillä oli sentään auto, eikä ajomatkan päätteeksi tarvinnut kävellä paria kilometriä kinttupolkua pitkin. 

Eräät paikalliset antoivat meidän maistaa banaaniolutta. Banaaneja on siis erilaisia; meille tuttuja makeita banaaneja, ruokabanaania, olutbanaania... Banaaniolut oli siivilöity, mutta silti siinä oli hedelmälihaa paljon. Se oli vaaleaa juomaa, joka maistui ruisleipätaikinalle. 

Vihdoin saavuimme vesiputoukselle, joka oli kuin pieni paratiisi rehevän viidakon siimeksessä. Linnut lentelivät sen ympärillä ja ihmiset nautiskelivat auringosta viheriöllä sen vieressä. Nuoret leikkivät vedessä ja kiipeilivät vesiputouksen takana kalliolle. Vuorilta tuleva vesi oli puhdasta ja kirkasta, mutta jäätävän kylmää. Keräsin kuitenkin kaiken rohkeuteni ja kävin polskimassa vesiputouksen alla. Jos saksalaisetkin uskalsivat, olihan meidän suomalaistenkin mentävä! Söimme retkieväämme ja rentouduimme penkereellä ihastellen näkymää. 

Lopulta me, rättiväsyneet reissulaiset lähdimme raahustamaan kohti kotia. Päivän reissu oli hieno kokemus, onneksi näitä on tulossa vielä lisää!

Kahvia! Vasemmalla kuorimalaite, oikealla murskauskuppi

Näimme polulla myös pienen kiukkuisen kameleontin.

Savitaloja.

Banaaniolutta, olkaa hyvät!

Tansania: työharjoittelu ravintolassa, viikko no 1

Ensimmäinen työviikkoni moshilaisessa ravintolassa on lopuillaan. Ravintolassa on sekä italialainen että intialainen keittiö, arviolta kuutisenkymmentä asiakaspaikkaa ja työntekijöitä liikaa. Valtaosa pöydistä sijaitsee viihtyisällä pihalla, josta näkee yhdelle keskustan rauhallisemmista sivukaduista. 

Aloitan aamuni yhdeksältä valmistelemalla salia muiden tarjoilijoiden kanssa; kuivaamme astiat, pyyhimme pölyt, katamme pöydät... Kaikki valmistelut on yleensä tehty puoli yhteentoista mennessä. Sittenpä istuskellaan, juodaan teetä ja odotellaan ensimmäisiä asiakkaita, jotka yleensä maleksivat paikalle puoli yhden jälkeen. Kolmeen mennessä on tuurillaan käynyt viitisen pöytäseuruetta. 

Periaatteessa työ ravintolassa ei hirveästi eroa siitä, mihin kotona olen tottunut. Joitakin asioita tehdään kuitenkin hirvittävän monimutkaisesti muun muassa laskutuksessa ja työnjaossa. Olen myös iloinen kaikesta Suomessa oppimastani, sillä se helpottaa työntekoa paljon. Esimerkiksi oma tapani kirjoittaa tilaukset ylös istumapaikkojen mukaan on näppärämpi kuin paikallisten "kaikki peräkanaa" -listaustekniikka.  

Eniten kuitenkin ihmetyttää työntekijöiden määrä. Yleensä aamuvuorossa työskentelee yksitoista työntekijää. Vähimmillään asiakkaita kyseisen vuoron aikaan on ollut neljä, parhaimmillaan kolmisenkymmentä. Kukaan ei lähde aiemmin töistä pois. Kaikkien työnkuvat eivät ole vielä oikein vielä auenneet. Baarimikon tehtäviin kuuluu nähtävästi  tilausten teko ja tavaran purku, listan pitäminen käytetyistä juomista ja vaihtorahan antaminen tarjoilijoille. Tähän kuluu noin tunti hänen työajastaan, lopun ajasta hän istuksii. Yksi mies, nähtävästi sisäänheittäjä, pilkkoo aamuisin vihanneksia ja puolenpäivän jälkeen seisoskelee portilla ja heittelee puussa istuvia lintuja marjoilla.

Ensi viikolla pääsen iltavuoroon, saas nähdä millaista se on. Todennäköisesti työntekoa jatketaan jo tutuksi tulleella "hakuna matata, no hurry in Africa!" -asenteella!

Italialainen keittiö

Intialainen keittiö

Käynti Moshin keskustassa

En ole varma, onko järkevää kirjoittaa siitä, millaisen ensivaikutelman Moshin keskustasta sain käydessäni siellä toissa päivänä. Totuus on se, että jos voisin, välttelisin sinne uudelleen menemistä viimeiseen asti. Työpaikkani kuitenkin sijaitsee keskustassa, joten tulen käymään siellä lähes päivittäin. 

Keskusta ei minun silmiini näyttänyt edes keskustalta. Rakennukset olivat melko matalia ja vanhoja, valtaosa siirtomaa-ajalta kai. Kävelyteitä ei juurikaan ollut ja tuuli heitti välillä pölypyörteitä kaduille. Ihmiset kuljeksivat hitaasti hiekkaisilla kaduilla ja siellä täällä nökötti kerjäläisiä käsi ojossa. Kaupat olivat piilossa rakennusten varjoissa, eikä kauempaa nähnyt, mitä missäkin myytiin. Vihon viimeiseksi täällä tulisi mieleen yrittää pankkiryöstöä, sillä pankkien edessä seisoi vartijoita isot aseet selkeästi esillä. Valkoihoisiin törmäsimme vain satunnaisesti pankkiautomaateilla, kaupassa ja erään rakennuksen sisäpihalla sijaitsevassa viihtyisässä kahvilassa.

Keskustassa liikkuessa on parempi olla pahemmin vilkuilematta ympärilleen ja yrittää sulautua joukkoon. Niin saattaa välttyä pahemmilta kaupustelijoilta ja rahan anojilta. Kenellekään ei kannata jäädä juttelemaan kadulla, ettei tule ryöstetyksi. Sain olla tällä kertaa melko rauhassa, sillä minulla oli paikallinen nainen oppaanani. Torilla minua vastaan hoiperteli huonokuntoisen oloinen mies. Hän tarrautui minua molemmista käsistä kiinni ja selitti jotain swahiliksi; yritti ehkä saada rahaa tai apua. Yritin kääntyä, mutta mies piti minusta lujasti kiinni. Seurassani ollut nainen työnsi miehen pois ja sanoi hänelle vihaisesti jotain. Tilanne oli ohi.

En oikeastaan jännitä töiden alkamista, vaan työmatkoja. Minulla on normaalisti hyvä suuntavaisto, mutta kaupungissa on tottumaani verrattuna niin erinäköistä, ettei mieleeni jäänyt juurikaan maamerkkejä. Pelkään tekeväni pahimman mahdollisen virheen ja näytäväni eksyneeltä, sillä todellisuudessa minulla ei ole mitään käsitystä, missä mikäkin paikka sijaitsee.  

Mitä sitten odotin kaupungilta? En tainnut oikein osata odottaa mitään, sillä tiesin sen olevan täysin uudenlainen paikka. Siitä huolimatta olen kovin hämmentynyt. Yksi muista vapaaehtoisista kertoi minulle hetki sitten kulttuurishokin eri vaiheista. Odotan kovasti sitä vaihetta, että totun pelkäämiini asioihin ja arki alkaa luistaa. Se vaatii varmasti vain pari onnistunutta reissua kaupungille; ei muuta kuin rohkeasti vain maanantaina töihin!

Valitettavasti en saanut otettua kuvaa kaupungista, sillä paikalliset eivät halua joutua kuviin. He kuulema tulevat vihaisiksi ja alkavat huutaa. Ymmärtänette, että vilkkaassa keskustassa on vaikea ottaa kuvia, joissa ei ole ihmisiä. Tämä kuva on rauhalliselta kotikadultamme.

Kohteessa: Moshi, Tanzania

Kosilla koneesta noustessani tunsin oloni kotoisaksi. Täällä ensimmäinen ajatus oli: "Mikä tuo haju on? Virtahevon kakkaa?" Seuraavana lämpötila. Saavuin kolmen aikaan yöllä, ilma oli kuiva ja vain 15 astetta lämpöä. Hytisin nukkumaan mennessä kylmyydestä.

Tanzania Volunteersin vapaaehtoistalo, joka on kotini seuraavat kaksi kuukautta, on oikein viihtyisä. Ei tietenkään Suomen mittakaavassa, mutta ainakin meillä on lämmintä vettä, paljon tilaa, internet ja muita mukavuuksia. Kaksi paikallista naista tekee meille ruoan kolmesti päivässä. Talolla on iso piha, sauna(eräänlainen versio), vahtikoiria, kissa, kukko ja kanoja... Kuulin pihassa liikuskelevan myös apinoita. Minua ohjeistettiin, ettei niille saa näyttää hampaita. Yksi tyttö oli alkanut nauraa antaessaan apinalle herkkupalan, siitä hyvästä hän oli saanut raapaisun käteensä. Aion siis tervehtiä apinoita käsi suun edessä.

Öisin meillä on vartijana isohko vanhempi mies, joka puhuu mielellään, muttei osaa sanaakaan englantia. Hän on aina iloinen ja kuulostaa nauraessaan hieman Leijonakuninkaan Rafikilta. Häntä kutsutaan Babuksi, mikä tarkoittaa isoisää. Hauskaa sinänsä, Suomessa työpaikkallani oli aiemmin yövartija lempinimeltään Ukki, myöhemmin vartija vaihtui ja uutta vartijaa sanotaan Papaksi. Isoisä valvoo, minne ikinä menenkin!

Turvallisuus asioista täällä ollaan tarkkoja; vaikka talo sijaitseekin rauhallisella alueella, pimeän tultua ulkona liikkuminen voi olla vaarallista. Lukitsemme ovet yöksi ja pihan portit ovat aina suljettuna. Auringonlaskun jälkeen emme saa mennä jalkaisin tai pyörällä pihan ulkopuolelle. Jos haluamme mennä illalla ulos, meidän täytyy tilata taksi. Keskustassa meitä kehotetaan pitämään huolta laukuistamme päivisinkin. Yksi porukka oli saanut tänään kaupungissa seurailijan, joka oli myöhemmin ollut vailla palkkiota mukana kulkemisestaan.

Tämä päivä meni minun osaltani lähinnä myöhään nukkuessa sekä talon tapoihin ja sääntöihin tutustuessa. Huomenna pääsen tutustumaan kaupunkiin ja opiskelemaan swahilia. Jälkimmäistä odotan jännityksellä!

Seikkailua uuden ystävän kanssa

Lakkaankohan koskaan ihmettelemästä, kuinka suorasti nämä turkkilaismiehet tyrkyttävät itseään nuorille naisturisteille? Kaikki ovat niin kovasti vailla kesätyttöä itselleen. Eilisellä shoppailureissulla jouduin sanomaan useampaan otteeseen, että minulla on poikaystävä, en aio rakastua täällä enkä ole myöskään vailla seksiä. Suorasukainen vastaukseni ei tuntunut sekään aina menevän jakeluun. Yksi yritti jopa taivutella minut siirtämään lentoani. Kaiken huippu oli nuori, siististi pukeutunut mies, joka alkoi seurailla minua, vaikken halunnut jutella hänen kanssaan. Kun hän tuli vaatekauppaan perässäni ja katseli mitä vaatteita ostan, aloin etsiskellä vartijaa. Silloin hän katosi.

Iltapäivällä aloin tympääntyä pakoilemaan miesten uteluja ja etsin paikkaa, jonne pysähtyä hetkeksi. Rannan lähettyviltä, kapealta kujalta, löysin hurmaavan pienen kahvilan puiden katveessa.Tapasin siellä venäläisnaisen, joka oli asunut Turkissa kolmetoista vuotta. Puhuimme kulttuurista, uskonnosta ja elämän pienistä ihmeistä. Hän kutsui minut vierailulle kotikyläänsä lähelle Bodrumia. Eipä minulla kummempaakaan tekemistä ollut, joten lähdin mukaan.

Kylä oli laaksossa, meren rannalla. Siellä oli pari ravintolaa, kaksi markettia ja jostain syystä myös kaksi apteekkia. Kylän vanhin oli pieni nainen, joka oli upporikas, mutta etsi silti ruokansa metsästä. Hän, kuten muutkin hänen sukupolven ihmiset aikoinaan, oli myynyt maansa nuoremmille maanviljelykseen. Maille oli kuitenkin kohonnut kolme suurta ja hienoa hotellia, joissa lomiaan viettivät sheikit ja muut varakkaat ihmiset.

Uusi ystäväni näytti minulle kotinsa, muutaman puun ympäröimän pikkuruisen talon. Hän vei minut hiljaiselle rannalle, kirkkaan puhtaan veden äärelle ja kertoi minulle, että kaikki kivet sillä rannalla olivat surukasvoisia. Totta hän puhuikin, otit sitten minkä tahansa kiven käteesi, se näytti aina itkevän. Siellä vietimme iltaa, nautimme tuulesta ja katselimme tähtiä. Olin iloinen hiljaisuudesta ja kaikesta luonnosta, minkä ympärilläni näin.

Tänään olen ollut iloinen siitä, että olen saanut jättää Bodrumin taakseni ja jatkaa matkaani kohti Afrikkaa. Istuskelen Istanbulin lentokentällä muutama liira taskussani ja mietin, mitä niillä tekisin. Lentoni näkyy siirtyneen pari tuntia myöhemmäksi, mutta osasinkin jo odottaa sitä. Huomenna vihdoinkin Tansania!

"Moottoripyöräilyä" Turkissa

Tänään oli ohjelmassa hieman pakollisten asioiden hoitamista Bodrumissa: kampaamoreissu. Ensimmäinen parturi-kampaaja kieltäytyi värjäämästä hiuksiani vedoten siihen että se on niin vaikeaa minun hiuksiini. En ole ammattilainen, mutta kyse oli vain juurikasvun värjäämisestä... Seuraava tapaus oli innoissaan,  kun pääsi laittamaan lyhyitä hiuksia. Lopputulos olikin varsin onnistunut.

Yksi hostellin miehistä ehdotti moottoripyöräajelua iltapäivällä. Olin jo unohtanut, että kun turkkilainen puhuu moottoripyörästä, hän mitä todennäköisemmin tarkoittaa skootteria. Mutta täytyy myöntää, että skootteri on näppärä peli täällä liikkumiseen. Pääsin käymään hienoissa paikoissa. Ihanaa olla vain turisti ja kuljeksia sinne tänne kameran kanssa!