Pisa

Kapeat kujat, vanhat kivitalot ja Välimeren tuoksu. Ensimmäiset kaksi päivää kierteli ukkonen kaupungin yllä ja vesisadetta piisasi. Siitäkin huolimatta täällä on ollut helpompi hengittää. Eilen vihdoin viimein aurinko pilkisti pilvenraosta lämmittämään, ja sain huomata, kuinka rauhallinen kaupunki heräsi eloon kylpiessään auringonpaisteessa.

Rakkaalla varasiskollani, entisellä vaihto-oppilaallamme, on täällä kotoisa huone soluasunnossa pienen kivitalon alakerrassa. Hänen lisäkseen asunnossa majailee kaksi muuta tyttöä, joista toista en ole nähnyt kuin vilaukselta, mutta toinen vaikuttaa oikein mukavalta. Ei ole mikään yllätys, ettei hän ja hänen poikaystävänsä puhu englantia, ja minusta alkaakin tuntua, että puolitoista viikkoa tuota pälätystä kuunneltuani, saatan alkaa puhua italiaa tahtomattani.

Kun kuulumiset vaihtarimme kanssa oli vaihdettu ja sydänten huolet purettu, lähdin tutkimaan kaupunkia. Liikuskelen yksin, sillä ystäväni opiskelee ahkerasti, enkä halua häiritä häntä. Ensimmäiseksi etsin Pisan tornin, ja hämmästyin siitä, kuinka kallellaan se tosiaan oli. Tornin huipulta avautuivat sanoin kuvaamattoman kauniit näkymät kaupungin kattojen ylle. Torniin kavutessani muistin kuulleeni, että sinne kiipeäminen häiritsee tasapainoaistia. Ihmettelin tuota kovin, sillä vaikka minullakin jotain häikkää korvassa on, enkä kokenut minkäänlaisia ongelmia. Alas tulinkin sitten seinältä toiselle törmäillen, enkä enää ihmetellyt lainkaan.

Eräässä pienessä kadunvarsiravintolassa tapasin mukavan nuoren italialaismiehen, joka pyysi minut illalliselle kanssaan. Hetken mielijohteesta suostuin, mitä ei olisi ehkä pitänyt tehdä, sillä siitä seurasi tähänastisen elämäni ikävystyttävimmät ja kiusallisimmat treffit. Ehkäpä jotakin tekemistä asian kanssa oli omalla hieman alakuloisella mielialallani, mutta siitä huolimatta olen päättänyt varmuuden vuoksi viettää tästedes illat ystäväni seurassa.

Ihmiset täällä tuntuvat olevan varsin avoimia ja ystävällisiä. Ei ole mikään ihme, jos kahvilan tarjoilija kysäisee päivän kuulumisia tai kadulla vastaantulija neuvoa. Laukustaan on turha kantaa sen suurempaa huolta kuin kotonakaan. Iltaolutta hakiessani lähikaupan setä naureskelee milloin mihinkin suuntaan vinksottaville hiuksilleni ja tarjoaa aina karkkia kaupan päällisiksi.

Herkkuja suklaafestivaaleilla

Pisan tornista

Pitihän se tehdä näitä perusturistijuttuja... :)