Helsinki-Vantaan lentoasema ja kello seitsemän aamulla. Löysä pipo päässä, harmaat pultsarihanskat kädessä, epäsiisti tuulipuvun takki päällä, siideri edessä ja Tansanian hiekan värjäämä ränsistynyt olkalaukku sylissä. Hetki sitten vielä ajattelin näyttäväni varsin surkealta kaikkien näiden liikemiesten keskellä, mutta paettuani baarin takimmaiseen nurkkaan kiinnitin huomioni viereisessä pöydässä istuvaan mieheen. Hänen epäselvä puheensa, huterat liikkeensä ja suttuiset vaatteensa saivat minut tuntemaan oloni mieluisammaksi. Murheita, niitä tuntui olevan hänelläkin.
Jokunen päivä aikaisemmin, keräillessäni särkyneen sydämeni palasia suihkun lattialta, muistui mieleeni eräs hyvinkin merkittävä ilta vapaaehtoistalolla Moshissa. Olin saanut viimeinkin postissa jumissa olleen pakettini. Paketin sisältö oli mitä koskettavin; oli ikävänpoisto-tyynyliina, kerran päällä pidetty lainapaita, valokuvia, aivan liian arvokas koru Afrikkaan lähetettäväksi (olivat joutuneet maksamaan sen ulos postista) ja kolme sivuinen rakkauskirje. Samana iltana huonetoverini poikaystävä jätti hänet kummempia selittelemättä. Silloin ihmettelimme, kuinka välimatka puhaltaa toiset suhteet sammuksiin, mutta toiset se roihauttaa liekkeihin. Nyt mielessäni pyörii vain kysymys: entä jos omani eivät kestäkään päivänvaloa?
Täytyy tunnustaa, että tämänkertainen matkani tuli sopivaan aikaan - sitä en tosin osaa sanoa, oliko se sattumaa vai ei. Illalla saavun Italian Pisalle, jossa minua vastassa on siskoksenikin kutsumani entinen kesävaihtarimme, ystävä monen vuoden takaa. Seuraavan puolentoista viikon aikana aion itkeä ja nauraa, ajatella, kirjoittaa ja nukkua. Tuntemattoman ajattelijan sanoin: "Matkustelu - lohtua melankoliaan." Toivon sitä samaa niin itselleni kuin myös tuolle nuhjuiselle baarin miehelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti