Matkalla laukun vaihtoon

Olen matkalla kohti kotia. Kone lipuu yli yöhön valmistautuvien kaupunkien, jotka jäävät hiljalleen erikokoisina valorykelminä taakse. Yritän kartasta arvailla ja nimetä noita valoryhmiä, tuskin siinä kovin hyvin onnistuen. Ympärilläni puhutaan jo suomea. Takanani istuu tyttö, joka häviää rahansa isälleen korttipelissä ja tekee sen vielä nauraen. Vieressäni oleva nainen näyttää olevan kovin kiinnostunut tablettitietokoneestani, eikä juuri peittele sitä. Edempänä joku mies on ottanut ehkä jo pari vodkaa liikaa.

Puolentoista viikon reissu ystävän luona on takanapäin. Olen iloinen, että olen saanut aikaa murehtia huoliani ja miettiä elämääni. Olen kuluttanut aikaani pohtimalla tunteitani ja tapahtumia; viime aikaisia ja paljon kaukaisempia. Se on auttanut minua ymmärtämään muita ihmisiä ja myöskin itseäni. Olen myös pohtinut tulevaisuutta, ja toivon, että jotain muutosta on tulossa. Jos kerran yksi kivi jo pyörii, eikö samalla voisi tyrkätä koko kasan liikkeelle? Nyt siihen olisi tilaisuus.

Ennen suurempaa muutosta menen kuitenkin kotiin, vaihdan laukkua ja käännän auton keulan kohti pohjoista. Siellä on huomenillalla minua vastassa raikasta pakkasilmaa, Lapin tunnelmaa ja mökillinen ystäviä. Luvassa iloista yhdessäoloa, hassunkurisia sattumuksia ja paljon naurua!

Ihmeiden aukiolla

Mitä olen täällä tehnyt? Olen nukkunut päivittäin puolet vuorokaudesta, syönyt mahani täyteen herkullista pitsaa ja nautiskellut ihanaa jäätelöä. Lisäksi olen kirjoitellut ja miettynyt asioita. Kun tajusin ajatuksieni vain kiertävän kehää pääsemättä mihinkään lopputulokseen, etsin tieni Ihmeiden aukiolle katsomaan muitakin nähtävyyksiä kuin kalteva tornia. Tämä on se hetki, jolloin te kaikki alkavat asiantuntijat voitte vaihtaa sivua, sillä olette googlanneet todennäköisesti väärin - minä en ymmärrä näistä nähtävyyksistä mitään, tämä blogiteksti on kirjoitettu vain ajankuluksi.

Suuntasin ensimmäisenä kastekappeliin, tuohon Ihmeiden aukion katseenvangitsijaan. Visiitti oli varsin pikainen ja sai minut ihmettelemään, miksi kukaan viitsii rakentaa noin komean rakennuksen,  eikä sen sisällä ole juuri mitään katseltavaa? Sitten vielä kehtaa veloittaa viisi euroa sisäänpääsymaksua. Noh, onpahan tuettu kulttuuriperintöä, next.

Seuraavaksi Camposanto, suuri hautausmaarakennus tuomiokirkon vieressä. Siellä olikin jo paljon enemmän katseltavaa, vaikka harmikseni valtaosa teksteistä oli kirjoitettu kielellä, jota en ymmärrä. Kaunista rakennusta ihaillessani huomasin astelevani laatoilla, joiden alla oli hautoja - se sai minut loikkimaan hullunkurisesti, etten häiritsisi vainajia. Kulutin aikaani katsellessani patsaita, hautakiviä, ihmisten luita sievissä rasioissa ja tutkiessani valtavia freskoja. Ihan mielenkiintoinen paikka.

Viimeiseksi saavuin Pisan katedraaliin, jossa olikin hämmästeltävää vaikka kuinka. Tuomiokirkossa oli kuvaaminen kielletty, mutta yritäpä kieltää sitä näiden kaikkien kiinalaisturistien keskellä. Kaivelin siis kamerani esiin minäkin. Siinä kirkonpenkillä istuessani ja koko tuota loisteliaisuutta hämmästellessäni ajattelin, kuinka sääli oli, ettei paikan lähempi tutkiminen oikeastaan kiinnostanut minua. Vaikka olenkin kokenut, etten mihinkään uskontokuntaan kuulu, olen minäkin saanut kristillisen kasvatuksen. Kyseisellä uskonnolla olisi monta tarinaa kerrottavana, arvoituksia ratkottaviksi ja salaisuuksia tutkittavaksi. Sitä on kuitenkin tuputettu joka tuutista aikanaan niin paljon, että viimeinenkin mielenkiinto sitä kohtaan on lopahtanut. Toivottavasti joku muu saa vapauden valita uskontonsa vasta sitten, kun on siihen valmis.

Ihmeiden aukio

Kastekappeli

Katedraali

Camposanto

Pisa

Kapeat kujat, vanhat kivitalot ja Välimeren tuoksu. Ensimmäiset kaksi päivää kierteli ukkonen kaupungin yllä ja vesisadetta piisasi. Siitäkin huolimatta täällä on ollut helpompi hengittää. Eilen vihdoin viimein aurinko pilkisti pilvenraosta lämmittämään, ja sain huomata, kuinka rauhallinen kaupunki heräsi eloon kylpiessään auringonpaisteessa.

Rakkaalla varasiskollani, entisellä vaihto-oppilaallamme, on täällä kotoisa huone soluasunnossa pienen kivitalon alakerrassa. Hänen lisäkseen asunnossa majailee kaksi muuta tyttöä, joista toista en ole nähnyt kuin vilaukselta, mutta toinen vaikuttaa oikein mukavalta. Ei ole mikään yllätys, ettei hän ja hänen poikaystävänsä puhu englantia, ja minusta alkaakin tuntua, että puolitoista viikkoa tuota pälätystä kuunneltuani, saatan alkaa puhua italiaa tahtomattani.

Kun kuulumiset vaihtarimme kanssa oli vaihdettu ja sydänten huolet purettu, lähdin tutkimaan kaupunkia. Liikuskelen yksin, sillä ystäväni opiskelee ahkerasti, enkä halua häiritä häntä. Ensimmäiseksi etsin Pisan tornin, ja hämmästyin siitä, kuinka kallellaan se tosiaan oli. Tornin huipulta avautuivat sanoin kuvaamattoman kauniit näkymät kaupungin kattojen ylle. Torniin kavutessani muistin kuulleeni, että sinne kiipeäminen häiritsee tasapainoaistia. Ihmettelin tuota kovin, sillä vaikka minullakin jotain häikkää korvassa on, enkä kokenut minkäänlaisia ongelmia. Alas tulinkin sitten seinältä toiselle törmäillen, enkä enää ihmetellyt lainkaan.

Eräässä pienessä kadunvarsiravintolassa tapasin mukavan nuoren italialaismiehen, joka pyysi minut illalliselle kanssaan. Hetken mielijohteesta suostuin, mitä ei olisi ehkä pitänyt tehdä, sillä siitä seurasi tähänastisen elämäni ikävystyttävimmät ja kiusallisimmat treffit. Ehkäpä jotakin tekemistä asian kanssa oli omalla hieman alakuloisella mielialallani, mutta siitä huolimatta olen päättänyt varmuuden vuoksi viettää tästedes illat ystäväni seurassa.

Ihmiset täällä tuntuvat olevan varsin avoimia ja ystävällisiä. Ei ole mikään ihme, jos kahvilan tarjoilija kysäisee päivän kuulumisia tai kadulla vastaantulija neuvoa. Laukustaan on turha kantaa sen suurempaa huolta kuin kotonakaan. Iltaolutta hakiessani lähikaupan setä naureskelee milloin mihinkin suuntaan vinksottaville hiuksilleni ja tarjoaa aina karkkia kaupan päällisiksi.

Herkkuja suklaafestivaaleilla

Pisan tornista

Pitihän se tehdä näitä perusturistijuttuja... :)

"Matkustelu - lohtua melankoliaan"

Helsinki-Vantaan lentoasema ja kello seitsemän aamulla. Löysä pipo päässä, harmaat pultsarihanskat kädessä, epäsiisti tuulipuvun takki päällä, siideri edessä ja Tansanian hiekan värjäämä ränsistynyt olkalaukku sylissä. Hetki sitten vielä ajattelin näyttäväni varsin surkealta kaikkien näiden liikemiesten keskellä, mutta paettuani baarin takimmaiseen nurkkaan kiinnitin huomioni viereisessä pöydässä istuvaan mieheen. Hänen epäselvä puheensa, huterat liikkeensä ja suttuiset vaatteensa saivat minut tuntemaan oloni mieluisammaksi. Murheita, niitä tuntui olevan hänelläkin.

Jokunen päivä aikaisemmin, keräillessäni särkyneen sydämeni palasia suihkun lattialta, muistui mieleeni eräs hyvinkin merkittävä ilta vapaaehtoistalolla Moshissa. Olin saanut viimeinkin postissa jumissa olleen pakettini. Paketin sisältö oli mitä koskettavin; oli ikävänpoisto-tyynyliina, kerran päällä pidetty lainapaita, valokuvia, aivan liian arvokas koru Afrikkaan lähetettäväksi (olivat joutuneet maksamaan sen ulos postista) ja kolme sivuinen rakkauskirje. Samana iltana huonetoverini poikaystävä jätti hänet kummempia selittelemättä. Silloin ihmettelimme, kuinka välimatka puhaltaa toiset suhteet sammuksiin, mutta toiset se roihauttaa liekkeihin. Nyt mielessäni pyörii vain kysymys: entä jos omani eivät kestäkään päivänvaloa?

Täytyy tunnustaa, että tämänkertainen matkani tuli sopivaan aikaan - sitä en tosin osaa sanoa, oliko se sattumaa vai ei. Illalla saavun Italian Pisalle, jossa minua vastassa on siskoksenikin kutsumani entinen kesävaihtarimme, ystävä monen vuoden takaa. Seuraavan puolentoista viikon aikana aion itkeä ja nauraa, ajatella, kirjoittaa ja nukkua. Tuntemattoman ajattelijan sanoin: "Matkustelu - lohtua melankoliaan." Toivon sitä samaa niin itselleni kuin myös tuolle nuhjuiselle baarin miehelle.