keskiviikko 30. lokakuuta 2013
Lomalla - Jambiani, Sansibar
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Raun päiväkoti
lauantai 26. lokakuuta 2013
Viimeinen työpäiväni
Torstaina tunnelmat työpaikalla olivat haikeat, sillä minulla oli viimeinen työpäivä. Kahden kuukauden aikana olen ehtinyt tutustua muihin työntekijöihin, ja olemme kokeneet jos jonkinmoista yhdessä.
Vein lahjaksi työtovereilleni itse leipomiani korvapuusteja, valokuvia yhteisistä hetkistämme ravintolalla, kauluspaitoja, omat työvaatteeni, mustekyniä, salmiakkia ja Marianne-karkkeja. Lahjat olivat hitti; jouduin kirjoittamaan kokille korvapuustiohjeen, kaikki vertailivat kuvia ja salmiakillekin löytyi syöjiä. Minun piti vähän vahtia, että he jakoivat lahjat kaikkien kesken, sillä melkein jokainen yritti kahmia kaiken itselleen. Päällikkö iloitsi jakamistani kynistä ja kertoi, etteivät hänen työntekijänsä varasta koskaan rahaa, mutta kyniä siitäkin edestä.
Iltavuoroni tuona päivänä oli hieman erilainen. Minun ei annettu tehdä valmistelutehtäviä, vaan jokainen vuorollaan kutsui minut seuraansa. Piti ottaa kuvia, syödä ugalia ja juoda teetä. Vaihdettiin yhteystietoja ja halailtiin. Ovimiehenä työskentelevä mies sanoi olevansa aina minun babuni, omat ukkini kun jo katselevat maailmaa pilven reunalta. Joku yritti saada minut perumaan lentoni. Kaikki kyselivät, milloin tulen takaisin.
Ne asiat, joita olen oppinut työharjoitteluni aikana, eivät ole normaaleja "opin kantamaan kolmea lautasta yhdellä kädellä" -juttuja, vaan jotain arvokkaampaa. Olen oppinut uutta paikallisesta kulttuurista ja elämäntyylistä sekä vertaillut paljon Suomen ja Tansanian työnteon eroja. Meillä Suomessa asiat ovat kehittyneet pidemmälle, mutta toisaalta täälläkin on löydetty oma tapa selvitä. Arvostettava piirre ravintolamme omistajassa on se, että hän tarjoaa monelle kouluttamattomalle työttömälle työpaikan, vaikkei välttämättä uutta työntekijää tarvitsisikaan. Ravintolassamme työyhteisön henki on hyvä; toisista pidetään huolta ja kuulumiset jaetaan. Joka päivästä nautitaan ja pienistäkin asioista iloitaan.
Olen myös miettinyt kehitettäviä asioita itsessäni sekä ihmisenä että työntekijänä ja sitä, miten tämä Tansanian työjakso vaikuttaa minuun. Tuonkohan mukanani Suomeen hakuna matata ja pole pole -meiningin? Opinkohan olemaan stressaamatta liikaa turhista asioista, kuten kiireestä? Osaisinkohan minäkin elää enemmän hetkessä?
tiistai 22. lokakuuta 2013
Palautepalaveria ja asiakaspalvelukoulutusta
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Töissä baaritiskin takana
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Kuvia safarilta Tarangiresta ja Ngorongorosta
perjantai 11. lokakuuta 2013
Jumalallisia ja jumalattomia
Eilen eräs työkavereistani avasi keskustelun uskonnoista kysymällä minulta, olenko kristitty. Harkitsin hetken, valehtelisinko olevani. Olen kartellut täällä tätä puheenaihetta, sillä koto-Suomessakin olen huomannut, ettei uskonto ole paras mahdollinen kevyen jutustelun aihe puolituttujen kanssa. Mitä se sitten on maassa, jossa lähes kaikki kuuluvat johonkin uskontokuntaan ja valtaosa harjoittaa aktiivisesti uskontoaan?
Vastasin kuitenkin totuuden mukaisesti, etten kuulu kirkkoon. Tätäpä sitten alkoi koko työryhmä yhdessä ihmettelemään ja vuoronperään he toistivat samaa kysymystä minulta kuin varmistaakseen, että olivat ymmärtäneet oikein. Kun olin noin kolmannen kerran sanonut selkeästi "ei, minulla ei ole jumalaa, johon uskoisin", asia näytti selviävän heille. Tämän jälkeen sain vastata loputtomaan liutaan kysymyksiä: Miksi et usko? Mihin sinä sitten uskot? Mistä sinä olet tullut? Mistä sinun sielusi on tullut? Miten tuo puu on syntynyt, entä vuori? Mihin sinä menet, kun kuolet?
Heistä tuntui kerta kaikkisen käsittämättömältä, että joku voi olla uskomatta mihinkään jumalaan. Tansanian mannermaalla palttiarallaa kolmasosa väestöstä on kristittyjä, kolmasosa muslimeja ja loput hinduja, luonnonuskontojen harjoittajia tai muita. Uskonto on läsnä jokaisen arkipäiväisessä elämässä. Toki uskontoja on tuotu tänne vahvasti niin idästä kuin lännestäkin, mutta ehkä uskonnollisuus liittyy myös koulutustasoon. Ihmisellä on aina tarve kysyä, saada selitys kaikkeen. Uskonto antaa vastauksia.
Muistan kerran keskustelleeni asiasta myös yövartijamme Babun kanssa. "No God?", hän kysyi minulta hämmästyneenä. Nyökkäsin. Hän näytti sydäntä särkevän surulliselta puolestani. Uskonto on hänelle tärkeä, sillä se ohjaa elämää. Itsekin olen iloinen saamastani kristillisestä kasvatuksesta, tiedän sen ohjanneen minut omalle tielleni ja opettaneen minulle oikeita elämänarvoja. Missään tapauksessa en myöskään kiellä, ettenkö tarvittaessa löytäisi apua elämäni ongelmatilanteisiin jonkin uskonnon pyhistä kirjoituksista - mutta yhtä lailla saatan löytää avun jostain muusta elämänkatsomukseen liittyvästä teoksesta.
Työpaikalla käydyn keskustelun päätteeksi eräs nuori muslimimies hymyili minulle rohkaisevasti ja sanoi: "Minä olen varma, että sinäkin löydät vielä oman jumalasi."
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Vinga-Tingaa, saunaa ja pyykkiä
torstai 3. lokakuuta 2013
Lääkärireissu
Tämä viikko on mennyt sairastelun merkeissä. Maanantai-iltana minulle nousi kuume, keskiviikko-aamuna lämpöä oli 39, 6 ja maha totaalisen sekaisin. Muistutin kasvoiltani lähinnä kalkkilaivan kapteenia. Ei ollut siis juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä lääkäriin.
Odottelu yksityisen terveysaseman aulassa tuntui tuskallisen pitkältä ajalta. Tunnin odotelun jälkeen pyysin päästä petiin, sillä voin todella huonosti. Silloin alkoi tapahtua. Pääsin jonojen ohi ja joku täti talutti minut osastolle pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat huurrettua lasia. Pääsin viltin alle natisevaan petiin, josta minulta veloitettiin parikymmentä tonnia (n. 10 euroa). Maksu respaan lääkärikäynnistä oli 10 000 shillinkiä.
Kohta ympärilleni pölähti neljä valkotakkista paikallista manuaalisen verenpainemittarin, stetoskoopin ja potilaskansion kanssa. He hokivat "Pole! Pole sana!" ja pohtivat porukalla, että mitäs nyt tehdään. Yritin vastailla kysymyksiin, mutta järki ei luistanut niin paljon, että olisin tajunnut puoliakaan kysymyksistä. Valitin kovaa kuumetta. Lyhyt hiuksinen täti läimäytti kätensä poskelleni ja totesi, että no niinpä tuntuu olevan. Kohta minulle tuikattiin kuumemittari kainaloon.
Minulle syötettiin paracetamolia, sillä kuume oli saatava laskemaan. Muut valkotakkiset lähtivät suunnittelemaan muualle, lyhyt hiuksinen täti jäi antamaan minulle kipupiikin ja laittamaan minut tiputukseen. Täti kielsi minua liikuttamasta kättäni, ettei kanyyli irtoaisi. Pian paikalle tuli labraryhmä; taas neljä uutta valkotakkista hokien samaa kuin aiempi ryhmä. Muut katsoivat vierestä, kun yksi sitoi käteeni kiristyssiteeksi kumihanskan ja otti verikokeen. Laboratorioon oli annettava taas parikymmentä tuhatta shillinkiä. Sitten minulle annettiin lupa nukahtaa.
Seuraavan kerran kun avasin silmäni, huomasin, että joku oli vaihtanut tipan suolaliuosputelin. Nukahdin uudelleen. Toisen kerran herättyäni, minua pyydettiin ottamaan pissa- ja kakkatestit. Sitten nukahdin taas. Myöhään iltapäivällä herätessäni sain kuulla diagnoosin: virtsaputken tulehdus ja ruokamyrkytys. Virtsaputken tulehduksen ovat kuulema kautta aikain kaikille talomme asukkaille todenneet. Päättelin siis, ettei lääkäreillä todellisuudessa tainnut olla harmaintakaan aavistusta siitä, mikä minua vaivasi. Määräsivätpähän kuitenkin minulle paracetamolia, antibioottia ja jotain ällöttävää juotavaa suolalitkua. Loppujen lopuksi lääkärireissu tuli maksamaan yhteensä noin 90 000 shillinkiä eli noin 45 euroa.
Pääsin illaksi kotiin. Tunsin oloni voimakkaammaksi ja kuulema näytinkin paljon terveemmältä. Nyt kuumetta on enää vain vähän, mutta maha ei ole vieläkään asettunut. Mutta kyllä tästä ehkä vielä parannutaan! :)