Kesämuistoja

Kesä kotona, rakkaiden luona. Juttutuokiot parvekkeella ilta-auringossa ystävien kanssa mojitoja nautiskellen. Retket rannalle uimaan yhdessä kaikkein kultaisimman, Rico-koiran, kanssa. Pitkät, mutta aurinkoiset ja hyväntuuliset työpäivät heinäkuussa. Aamuöinen ravustusreissu hyvän ystävän seurassa järvellä. Matka keskustasta kotiin sähköpyörän tarakalla. Kaikki muistot lämpimiä, ilman mitään turhaa dramatiikkaa. Helppoa ja tasapainoista elämää.

Heti kesän alussa sain iloisia uutisia. Ensimmäisenä sain kämppikseksi hyvän ystäväni. Olen alkanut vihata yksin asumista, joten ystävän muutto luokseni oli suuri helpotus minulle. On joku, jonka kanssa vaihtaa päivän kuulumiset, eikä kotona ole niin hiljaista. Rico-rakkauskin on ollut mielissään, minä kun olen toisinaan kotona kovin tylsää seuraa.

Toinen uutinen oli se, että minut hyväksyttiin Rovaniemelle opiskelemaan baarimestarin erikoisammattitutkintoa. Pitkin kevättalvea pohdin, missä mättää, kun tuntui jotain puuttuvan. Ei ollut mitään projektia pyörimässä taustalla ja tiedonjano kasvoi liian suureksi. Uskaltauduin hakemaan koulutukseen ja pääsin kuin pääsinkin! Koulun alkua sitten odotettiinkin koko kesä jännittäen ja lueskellen. Nyt syksyn tullen sitä sitten on; projektia, tarinoita tutkittaviksi, kysymyksiä kysymyksien perään. 

Olen aina kuvitellut olevani kesäihminen, mutta tänä vuonna pysyttelin aurinkoiset päivät varjossa ja toukokuusta lähtien olen odottanut tulevaa talvea. Pari kuukautta vielä, sitten taas pohjoiseen!

Pala kauneinta kautta

Kausi tunturissa ohi! Miltei kolme kuukautta täynnä uusia ystäviä, onnistumisia ja mieltä virkistäviä kokemuksia. Mitäs kaikkea sitä tulikaan puuhailtua?

Kauden kootut:

• Opettelin ajamaan moottorikelkalla (heti kun kaasu löytyi, osasin ajaa aika lujaa!).

• Olin paljon yksin töissä ravintolassa, joka suljetaan kerran vuorokaudessa. Alkuun kiersin ne ovet ja kahvinkeittimet viisi kertaa läpi.

• Huomasin osaavani vielä lautailla - ja yllättävän pelottomasti. "Vielä pitäisi neljä pinnaa saada, ni tulis 100 km/h!" Yritä nyt sitten tuommosten hupsujen perässä selvitä... Toistakymmentä pyllylleen tupsahdusta, mutta edelleen yhtenä palana.

• Pilistelin VIP -gondolilla teemana Köyhät kyykkyyn!

• Söin ja tein enemmän vohveleita kuin tähänastisessa elämässäni yhteensä.

• Pussailin baarimikon kanssa tiskin yli. Mitähän tapahtuisi, jos tätä kokeilisi kotikonnuilla? Kissatappelu? Parinkymmenen misun vihat niskaan?

• Pääsin kerrankin käymään hyvien artistien keikoilla.

• Kävin kuin kävinkin lopulta Levillä illanvietossa - huoh.

• Tein Ylläksen huipulla elämäni ensimmäisen lankutuksen. Hyväntahtoista hölmöilyä, hauskaa hyvällä asenteella.

• Menetin pariksi tunniksi muistini ja sinä aikana kuulema rakastin kaikkia. Eikös joku ole joskus sanonut, että ihmismieli sulkee pois vaikeat muistot? Entäs nolot? Myönnetään, liikaa kuoharia.

• Kadotettu kotiavainkin todennäköisesti löytyi tuntien etsintöjen jälkeen autonavainten kanssa samasta lenkistä... Pian nähdään, käykö se kotioveen.

• Sauna ja palju huipulla, testasin myös saunagondolin. Melko ahdasta!

• Kehitimme palaneilla vohveleilla uuden urheilulajin; vohvelifrisbeegolf!

Kausi tuntui ainakin minun kohdallani melko rauhalliselta verrattuna siihen työtahtiin, johon olen tottunut. Viimeiset kolme kuukautta on kuitenkin ollut täydellinen irtiotto omasta elämästä. Toisaalta on ollut aikaa ajatella, toisaalta on saanut vähän hölmöilläkin - kenellekään harmia aiheuttamatta tietenkin. Ulkopuoliselle maailmalle ei ole juuri tarvinnut antaa ajatustakaan. Nyt tuntuu taas siltä, että on virtaa palata "ommiin hommiin", vanhaan sekasortoiseen elämään ja kotikaupunkiin tuttujen keskelle.

Kiitos ja syvä kumarrus, Ylläs!

Tunturin tyttö

Onpas kuukausi hujahtanut ohi nopeasti! Lomaviikko ystävien kanssa pohjoisessa meni aktiivisesti ulkoilmasta nauttien ja rentoutuen; ratsastusretkellä kauniin talvisissa maisemissa, kotapäivällä paikallisten vieraana, lautaillen huonossa säässä ja tunturiin eksyen. Palattiin sitten yhdessä kotiin arjen keskelle, mutta minun matkalaukkuni ja lumilautani jätettiin Ylläkselle. Viikko kotona ja lähdin takaisin pohjoiseen.

Reilu pari viikkoa olen nyt ollut täällä töissä ja tunnen itseni kaiken lumen keskellä onnellisemmaksi kuin aikoihin. Työt ovat pyörähtäneet käyntiin hyvin ja hiihtolomat pian ohi. Saan jakaa huoneen hyvän ystävän kanssa, eikä minun tarvitse olla lähes koskaan yksin. Luonto on lähellä keskuksen elämää ja maisemat hyvällä säällä upeat. Vapaa-aika menee rinteitä tutkiessa ja jos jonkinlaista aktiviteettia kehittäessä. Opettelin eräänä päivänä ajamaan moottorikelkkaakin!

Parasta tässä ehdottomasti on se, ettei juuri tarvitse ajatella ulkopuolista maailmaa. Elämä on nyt ja täällä, ja se on hyvin yksinkertaista; töitä, ystäviä ja hyvää oloa. Samalla kuitenkin kotiinlähtö on alkanut pelottaa. Täällä on niin kovin helppo lukita ajatukset menneeltä, että kynnys palata takaisin saattaa kasvaa helposti kovin suureksi. Olen aina viihtynyt pienessä kotikaupungissani, mutta nyt tuntuu siltä, että elämä siellä on särjetty, yksinäinen ja tyhjä. Siitä huolimatta aion palata sinne ensi kesäksi ja koettaa kotiutua. Onhan minulla siellä koira, perhe ja valtava määrä ystäviä. Nyt kuitenkin nautin jokaisesta hetkestäni täällä!

Matkalla laukun vaihtoon

Olen matkalla kohti kotia. Kone lipuu yli yöhön valmistautuvien kaupunkien, jotka jäävät hiljalleen erikokoisina valorykelminä taakse. Yritän kartasta arvailla ja nimetä noita valoryhmiä, tuskin siinä kovin hyvin onnistuen. Ympärilläni puhutaan jo suomea. Takanani istuu tyttö, joka häviää rahansa isälleen korttipelissä ja tekee sen vielä nauraen. Vieressäni oleva nainen näyttää olevan kovin kiinnostunut tablettitietokoneestani, eikä juuri peittele sitä. Edempänä joku mies on ottanut ehkä jo pari vodkaa liikaa.

Puolentoista viikon reissu ystävän luona on takanapäin. Olen iloinen, että olen saanut aikaa murehtia huoliani ja miettiä elämääni. Olen kuluttanut aikaani pohtimalla tunteitani ja tapahtumia; viime aikaisia ja paljon kaukaisempia. Se on auttanut minua ymmärtämään muita ihmisiä ja myöskin itseäni. Olen myös pohtinut tulevaisuutta, ja toivon, että jotain muutosta on tulossa. Jos kerran yksi kivi jo pyörii, eikö samalla voisi tyrkätä koko kasan liikkeelle? Nyt siihen olisi tilaisuus.

Ennen suurempaa muutosta menen kuitenkin kotiin, vaihdan laukkua ja käännän auton keulan kohti pohjoista. Siellä on huomenillalla minua vastassa raikasta pakkasilmaa, Lapin tunnelmaa ja mökillinen ystäviä. Luvassa iloista yhdessäoloa, hassunkurisia sattumuksia ja paljon naurua!

Ihmeiden aukiolla

Mitä olen täällä tehnyt? Olen nukkunut päivittäin puolet vuorokaudesta, syönyt mahani täyteen herkullista pitsaa ja nautiskellut ihanaa jäätelöä. Lisäksi olen kirjoitellut ja miettynyt asioita. Kun tajusin ajatuksieni vain kiertävän kehää pääsemättä mihinkään lopputulokseen, etsin tieni Ihmeiden aukiolle katsomaan muitakin nähtävyyksiä kuin kalteva tornia. Tämä on se hetki, jolloin te kaikki alkavat asiantuntijat voitte vaihtaa sivua, sillä olette googlanneet todennäköisesti väärin - minä en ymmärrä näistä nähtävyyksistä mitään, tämä blogiteksti on kirjoitettu vain ajankuluksi.

Suuntasin ensimmäisenä kastekappeliin, tuohon Ihmeiden aukion katseenvangitsijaan. Visiitti oli varsin pikainen ja sai minut ihmettelemään, miksi kukaan viitsii rakentaa noin komean rakennuksen,  eikä sen sisällä ole juuri mitään katseltavaa? Sitten vielä kehtaa veloittaa viisi euroa sisäänpääsymaksua. Noh, onpahan tuettu kulttuuriperintöä, next.

Seuraavaksi Camposanto, suuri hautausmaarakennus tuomiokirkon vieressä. Siellä olikin jo paljon enemmän katseltavaa, vaikka harmikseni valtaosa teksteistä oli kirjoitettu kielellä, jota en ymmärrä. Kaunista rakennusta ihaillessani huomasin astelevani laatoilla, joiden alla oli hautoja - se sai minut loikkimaan hullunkurisesti, etten häiritsisi vainajia. Kulutin aikaani katsellessani patsaita, hautakiviä, ihmisten luita sievissä rasioissa ja tutkiessani valtavia freskoja. Ihan mielenkiintoinen paikka.

Viimeiseksi saavuin Pisan katedraaliin, jossa olikin hämmästeltävää vaikka kuinka. Tuomiokirkossa oli kuvaaminen kielletty, mutta yritäpä kieltää sitä näiden kaikkien kiinalaisturistien keskellä. Kaivelin siis kamerani esiin minäkin. Siinä kirkonpenkillä istuessani ja koko tuota loisteliaisuutta hämmästellessäni ajattelin, kuinka sääli oli, ettei paikan lähempi tutkiminen oikeastaan kiinnostanut minua. Vaikka olenkin kokenut, etten mihinkään uskontokuntaan kuulu, olen minäkin saanut kristillisen kasvatuksen. Kyseisellä uskonnolla olisi monta tarinaa kerrottavana, arvoituksia ratkottaviksi ja salaisuuksia tutkittavaksi. Sitä on kuitenkin tuputettu joka tuutista aikanaan niin paljon, että viimeinenkin mielenkiinto sitä kohtaan on lopahtanut. Toivottavasti joku muu saa vapauden valita uskontonsa vasta sitten, kun on siihen valmis.

Ihmeiden aukio

Kastekappeli

Katedraali

Camposanto

Pisa

Kapeat kujat, vanhat kivitalot ja Välimeren tuoksu. Ensimmäiset kaksi päivää kierteli ukkonen kaupungin yllä ja vesisadetta piisasi. Siitäkin huolimatta täällä on ollut helpompi hengittää. Eilen vihdoin viimein aurinko pilkisti pilvenraosta lämmittämään, ja sain huomata, kuinka rauhallinen kaupunki heräsi eloon kylpiessään auringonpaisteessa.

Rakkaalla varasiskollani, entisellä vaihto-oppilaallamme, on täällä kotoisa huone soluasunnossa pienen kivitalon alakerrassa. Hänen lisäkseen asunnossa majailee kaksi muuta tyttöä, joista toista en ole nähnyt kuin vilaukselta, mutta toinen vaikuttaa oikein mukavalta. Ei ole mikään yllätys, ettei hän ja hänen poikaystävänsä puhu englantia, ja minusta alkaakin tuntua, että puolitoista viikkoa tuota pälätystä kuunneltuani, saatan alkaa puhua italiaa tahtomattani.

Kun kuulumiset vaihtarimme kanssa oli vaihdettu ja sydänten huolet purettu, lähdin tutkimaan kaupunkia. Liikuskelen yksin, sillä ystäväni opiskelee ahkerasti, enkä halua häiritä häntä. Ensimmäiseksi etsin Pisan tornin, ja hämmästyin siitä, kuinka kallellaan se tosiaan oli. Tornin huipulta avautuivat sanoin kuvaamattoman kauniit näkymät kaupungin kattojen ylle. Torniin kavutessani muistin kuulleeni, että sinne kiipeäminen häiritsee tasapainoaistia. Ihmettelin tuota kovin, sillä vaikka minullakin jotain häikkää korvassa on, enkä kokenut minkäänlaisia ongelmia. Alas tulinkin sitten seinältä toiselle törmäillen, enkä enää ihmetellyt lainkaan.

Eräässä pienessä kadunvarsiravintolassa tapasin mukavan nuoren italialaismiehen, joka pyysi minut illalliselle kanssaan. Hetken mielijohteesta suostuin, mitä ei olisi ehkä pitänyt tehdä, sillä siitä seurasi tähänastisen elämäni ikävystyttävimmät ja kiusallisimmat treffit. Ehkäpä jotakin tekemistä asian kanssa oli omalla hieman alakuloisella mielialallani, mutta siitä huolimatta olen päättänyt varmuuden vuoksi viettää tästedes illat ystäväni seurassa.

Ihmiset täällä tuntuvat olevan varsin avoimia ja ystävällisiä. Ei ole mikään ihme, jos kahvilan tarjoilija kysäisee päivän kuulumisia tai kadulla vastaantulija neuvoa. Laukustaan on turha kantaa sen suurempaa huolta kuin kotonakaan. Iltaolutta hakiessani lähikaupan setä naureskelee milloin mihinkin suuntaan vinksottaville hiuksilleni ja tarjoaa aina karkkia kaupan päällisiksi.

Herkkuja suklaafestivaaleilla

Pisan tornista

Pitihän se tehdä näitä perusturistijuttuja... :)

"Matkustelu - lohtua melankoliaan"

Helsinki-Vantaan lentoasema ja kello seitsemän aamulla. Löysä pipo päässä, harmaat pultsarihanskat kädessä, epäsiisti tuulipuvun takki päällä, siideri edessä ja Tansanian hiekan värjäämä ränsistynyt olkalaukku sylissä. Hetki sitten vielä ajattelin näyttäväni varsin surkealta kaikkien näiden liikemiesten keskellä, mutta paettuani baarin takimmaiseen nurkkaan kiinnitin huomioni viereisessä pöydässä istuvaan mieheen. Hänen epäselvä puheensa, huterat liikkeensä ja suttuiset vaatteensa saivat minut tuntemaan oloni mieluisammaksi. Murheita, niitä tuntui olevan hänelläkin.

Jokunen päivä aikaisemmin, keräillessäni särkyneen sydämeni palasia suihkun lattialta, muistui mieleeni eräs hyvinkin merkittävä ilta vapaaehtoistalolla Moshissa. Olin saanut viimeinkin postissa jumissa olleen pakettini. Paketin sisältö oli mitä koskettavin; oli ikävänpoisto-tyynyliina, kerran päällä pidetty lainapaita, valokuvia, aivan liian arvokas koru Afrikkaan lähetettäväksi (olivat joutuneet maksamaan sen ulos postista) ja kolme sivuinen rakkauskirje. Samana iltana huonetoverini poikaystävä jätti hänet kummempia selittelemättä. Silloin ihmettelimme, kuinka välimatka puhaltaa toiset suhteet sammuksiin, mutta toiset se roihauttaa liekkeihin. Nyt mielessäni pyörii vain kysymys: entä jos omani eivät kestäkään päivänvaloa?

Täytyy tunnustaa, että tämänkertainen matkani tuli sopivaan aikaan - sitä en tosin osaa sanoa, oliko se sattumaa vai ei. Illalla saavun Italian Pisalle, jossa minua vastassa on siskoksenikin kutsumani entinen kesävaihtarimme, ystävä monen vuoden takaa. Seuraavan puolentoista viikon aikana aion itkeä ja nauraa, ajatella, kirjoittaa ja nukkua. Tuntemattoman ajattelijan sanoin: "Matkustelu - lohtua melankoliaan." Toivon sitä samaa niin itselleni kuin myös tuolle nuhjuiselle baarin miehelle.