Siitä on nyt parisen viikkoa, kun koneeni laskeutui sateisen harmaalle Helsinki-Vantaan lentokentälle. Viimeisen viikonloppuni Tansaniassa olin vietellyt lähtöä valmistellen ja ystävieni kanssa yhteisistä hetkistä nauttien. Hyvästit työkavereiden kanssa olivat olleet haikeat: lahjoja, kiitoksia, halauksia, itkua ja naurua. Viikonlopun aikana olin pariinkin otteeseen saanut pidätellä kyyneleitä - jälleen yksi ikimuistoinen jakso elämässäni oli päättymässä. Paahteinen Moshi tulisi toki olemaan aina siellä, muttei enää koskaan samana. Ihmiset vaihtuvat ja kaupunki muuttuu. Tuskinpa toinen vierailu tulisi olemaan läheskään niin rakas kuin ensimmäinen.
Lähtöä oli helpottanut kovasti se, että olin pitänyt itseni kiireisenä viimeiset päivät. Ikävä kotona odottavia rakkaita kohtaan oli jo alkanut paisua. Kun sitten yli kolmen kuukauden eron jälkeen viimein näin saapuvien porteilla odottelevan kesäheilani, jota jo nykyään rohkenen poikaystäväkseni kutsua, helpotus oli suuri ja lämmin olo valtasi koko kehoni. Siinä hän nyt oli; kosketus siihen elämään, joka minulla oli ollut ja joka minua oli vastassa, kaikkine iloineen ja suruineen. Se mies, joka antoi merkityksen kotiin palaamiselleni.
Kun viimein maltoin irroittaa otteeni hänestä, lähdimme ajelemaan kohti kotia sadepisaroiden valuessa noroina auton sivuikkunoita pitkin. Meidän oli tarkoitus mennä illalla ulos syömään kahden kesken, mutta jokin sai minut aavistelemaan muuta. Saavuimme tuttuun ravintolaan, jossa meille ojennettiin aluksi shamppanjalasit käteen. Huomasin viisi ylimääräistä lasia tarjottimella, mikä osoitti aikaisemmat aavistukseni oikeaksi - jotain oli tekeillä. Minut ohjattiin terassille. Siellä joukkueellinen hullunkurisia ystäviäni värjöitteli vieressään valkoinen lakana, johon oli raapustettu "Tervetuloa kotiin Elisa" ja kaikkien paikallaolijoiden nimet. Eniten hämmästyin siitä, että perheeni, äiti mukaanlukien, oli saatu houkuteltua paikalle. Mutta miksi ihmeessä koko konkkaronkka odotti minua kylmästä hytisten ulkona? Sekin selvisi, kun rakas kultainen noutajani riensi häntä heiluen tervehtimään minua. Kaikki, todellakin kaikki, oli kutsuttu paikalle!
Niin me söimme, nauroimme ja vaihdoimme kuulumisia kaikki yhdessä, pitkän pöydän ääressä. No, ehkä myös vähän häiriköimme muita asiakkaita riehakkaalla äänenkäytöllämme, muttei kukaan tohtinut riemuamme latistaa. Koko ilta sai minut ihmettelemään, kuinka minunlaiseni pieni ihminen, joka ajoittain osaa olla varsin kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, voi saada ympärilleen niin valtavan määrän hienoja ystäviä. Ystäviä, jotka iloitsevat kotiinpaluustani, jotka välittävät minusta ja jotka tarpeen niin vaatiessa rientävät apuun. Mitä niin hyvää minä muka olen tehnyt, että kaikki nuo ihmiset vaivautuvat paikalle?
En ehkä osaa osoittaa kiitollisuuttani kylliksi, saati pukea sitä arvonsa mukaisesti sanoiksi. Toivon kuitenkin, että läheiseni tietävät minun arvostavan heitä suuresti. Jokainen heistä tuo valtavasti iloa elämääni. Jokainen heistä antaa minulle syyn olla täällä. Jokainen heistä tekee tästä paikasta minulle kodin.
Näitä maisemia tulee ikävä!
