Kotona!

Siitä on nyt parisen viikkoa, kun koneeni laskeutui sateisen harmaalle Helsinki-Vantaan lentokentälle. Viimeisen viikonloppuni Tansaniassa olin vietellyt lähtöä valmistellen ja ystävieni kanssa yhteisistä hetkistä nauttien. Hyvästit työkavereiden kanssa olivat olleet haikeat: lahjoja, kiitoksia, halauksia, itkua ja naurua. Viikonlopun aikana olin pariinkin otteeseen saanut pidätellä kyyneleitä - jälleen yksi ikimuistoinen jakso elämässäni oli päättymässä. Paahteinen Moshi tulisi toki olemaan aina siellä, muttei enää koskaan samana. Ihmiset vaihtuvat ja kaupunki muuttuu. Tuskinpa toinen vierailu tulisi olemaan läheskään niin rakas kuin ensimmäinen.

Lähtöä oli helpottanut kovasti se, että olin pitänyt itseni kiireisenä viimeiset päivät. Ikävä kotona odottavia rakkaita kohtaan oli jo alkanut paisua. Kun sitten yli kolmen kuukauden eron jälkeen viimein näin saapuvien porteilla odottelevan kesäheilani, jota jo nykyään rohkenen poikaystäväkseni kutsua, helpotus oli suuri ja lämmin olo valtasi koko kehoni. Siinä hän nyt oli; kosketus siihen elämään, joka minulla oli ollut ja joka minua oli vastassa, kaikkine iloineen ja suruineen. Se mies, joka antoi merkityksen kotiin palaamiselleni.

Kun viimein maltoin irroittaa otteeni hänestä, lähdimme ajelemaan kohti kotia sadepisaroiden valuessa noroina auton sivuikkunoita pitkin. Meidän oli tarkoitus mennä illalla ulos syömään kahden kesken, mutta jokin sai minut aavistelemaan muuta. Saavuimme tuttuun ravintolaan, jossa meille ojennettiin aluksi shamppanjalasit käteen. Huomasin viisi ylimääräistä lasia tarjottimella, mikä osoitti aikaisemmat aavistukseni oikeaksi - jotain oli tekeillä. Minut ohjattiin terassille. Siellä joukkueellinen hullunkurisia ystäviäni värjöitteli vieressään valkoinen lakana, johon oli raapustettu "Tervetuloa kotiin Elisa" ja kaikkien paikallaolijoiden nimet. Eniten hämmästyin siitä, että perheeni, äiti mukaanlukien, oli saatu houkuteltua paikalle. Mutta miksi ihmeessä koko konkkaronkka odotti minua kylmästä hytisten ulkona? Sekin selvisi, kun rakas kultainen noutajani riensi häntä heiluen tervehtimään minua. Kaikki, todellakin kaikki, oli kutsuttu paikalle!

Niin me söimme, nauroimme ja vaihdoimme kuulumisia kaikki yhdessä, pitkän pöydän ääressä. No, ehkä myös vähän häiriköimme muita asiakkaita riehakkaalla äänenkäytöllämme, muttei kukaan tohtinut riemuamme latistaa. Koko ilta sai minut ihmettelemään, kuinka minunlaiseni pieni ihminen, joka ajoittain osaa olla varsin kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, voi saada ympärilleen niin valtavan määrän hienoja ystäviä. Ystäviä, jotka iloitsevat kotiinpaluustani, jotka välittävät minusta ja jotka tarpeen niin vaatiessa rientävät apuun. Mitä niin hyvää minä muka olen tehnyt, että kaikki nuo ihmiset vaivautuvat paikalle?

En ehkä osaa osoittaa kiitollisuuttani kylliksi, saati pukea sitä arvonsa mukaisesti sanoiksi. Toivon kuitenkin, että läheiseni tietävät minun arvostavan heitä suuresti. Jokainen heistä tuo valtavasti iloa elämääni. Jokainen heistä antaa minulle syyn olla täällä. Jokainen heistä tekee tästä paikasta minulle kodin.

Näitä maisemia tulee ikävä!

Viimeinen työpäiväni

Torstaina tunnelmat työpaikalla olivat haikeat, sillä minulla oli viimeinen työpäivä. Kahden kuukauden aikana olen ehtinyt tutustua muihin työntekijöihin, ja olemme kokeneet jos jonkinmoista yhdessä.

Vein lahjaksi työtovereilleni itse leipomiani korvapuusteja, valokuvia yhteisistä hetkistämme ravintolalla, kauluspaitoja, omat työvaatteeni, mustekyniä, salmiakkia ja Marianne-karkkeja. Lahjat olivat hitti; jouduin kirjoittamaan kokille korvapuustiohjeen, kaikki vertailivat kuvia ja salmiakillekin löytyi syöjiä. Minun piti vähän vahtia, että he jakoivat lahjat kaikkien kesken, sillä melkein jokainen yritti kahmia kaiken itselleen. Päällikkö iloitsi jakamistani kynistä ja kertoi, etteivät hänen työntekijänsä varasta koskaan rahaa, mutta kyniä siitäkin edestä.

Iltavuoroni tuona päivänä oli hieman erilainen. Minun ei annettu tehdä valmistelutehtäviä, vaan jokainen vuorollaan kutsui minut seuraansa. Piti ottaa kuvia, syödä ugalia ja juoda teetä. Vaihdettiin yhteystietoja ja halailtiin. Ovimiehenä työskentelevä mies sanoi olevansa aina minun babuni, omat ukkini kun jo katselevat maailmaa pilven reunalta. Joku yritti saada minut perumaan lentoni. Kaikki kyselivät, milloin tulen takaisin.

Ne asiat, joita olen oppinut työharjoitteluni aikana, eivät ole normaaleja "opin kantamaan kolmea lautasta yhdellä kädellä" -juttuja, vaan jotain arvokkaampaa. Olen oppinut uutta paikallisesta kulttuurista ja elämäntyylistä sekä vertaillut paljon Suomen ja Tansanian työnteon eroja. Meillä Suomessa asiat ovat kehittyneet pidemmälle, mutta toisaalta täälläkin on löydetty oma tapa selvitä. Arvostettava piirre ravintolamme omistajassa on se, että hän tarjoaa monelle kouluttamattomalle työttömälle työpaikan, vaikkei välttämättä uutta työntekijää tarvitsisikaan. Ravintolassamme työyhteisön henki on hyvä; toisista pidetään huolta ja kuulumiset jaetaan. Joka päivästä nautitaan ja pienistäkin asioista iloitaan.

Olen myös miettinyt kehitettäviä asioita itsessäni sekä ihmisenä että työntekijänä ja sitä, miten tämä Tansanian työjakso vaikuttaa minuun. Tuonkohan mukanani Suomeen hakuna matata ja pole pole  -meiningin? Opinkohan olemaan stressaamatta liikaa turhista asioista, kuten kiireestä? Osaisinkohan minäkin elää enemmän hetkessä?

Palautepalaveria ja asiakaspalvelukoulutusta

Viime viikolla ravintolapäällikkömme pyysi minulta palautetta ravintolan palvelusta. Yleisesti Moshissa asiakaspalvelu on varsin kurjalla tasolla - tarjoilijat eivät juuri hymyile, kaupan kassa ei vaivaudu edes katsomaan silmiin ja huonolla tuurilla ravintolassa jää aterimet saamatta, jos ei tajua niitä pyytää. Meidän ravintolassamme palvelu on suhteellisen hyvää, mutta hymyä näkee liian harvoin ja varsinkin small talkia on turha odottaa. Asiakkaan näkökulmasta katsottuna työntekijät näyttävät ilottomilta ja melko laiskoilta. Iloa kyllä riittää työryhmän kesken, mutta se ei välity asiakkaalle.

Päätimme tämän keskustelun pohjalta pitää asiakaspalvelukoulutuksen tapaista. Normaalisti päällikkö käy saamansa asiakaspalautteet läpi ja kertoo kuinka tilanne tulisi hoitaa. Sitten hän kysyy, onko ymmärretty, ja asia jää siihen. Ehdotuksestani pyrimme tällä kertaa enemmän keskustelutyyppiseen palaveriin.

Ensin annoin tehtäväksi miettiä hymyilemisen hyviä ja huonoja puolia. Aluksi työryhmä ei tahtonut ymmärtää, mitä heiltä odotettiin ja pientä tirskuntaakin kuului. He kuitenkin paneutuivat tehtävään huolellisesti ja purkivat sitten keskustellen vastauksiaan. Keskustelu käytiin lähinnä swahiliksi, mutta päällikkö toimi kääntäjänä. Työntekijät tuntuivat itse oivaltavan hymyilemisen tärkeyden ja sen, ettei siinä juuri haittapuolia olekaan.

Tämän jälkeen keskustelimme asiakkaiden kanssa jutustelusta; mitä hyvää se tuo tullessaan ja miten aloittaa. Päälliköllämme tuntuu olevan varsin vahva paikallisen pomon tyyli pitää puuduttavaa puhetta antamatta työntekijöille suunvuoroa. Minun piti muistuttaa, että jos antaisimme muiden ideoida itse small talkin aiheita. Ideoita satelikin ihan mukavasti. Ongelman kuitenkin kerrottiin olevan se, etteivät he ole kovin hyviä puhumaan englantia. Joku tuumasi siihen, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin alkaa puhua. Turisteille hyvä englannin kielen taito on kuitenkin sivuseikka, sillä kaikki tietävät ettei se ole heidän äidinkielensä.

Teimme myös leikkimielisen näyttelyharjoituksen. Kokit esittivät asiakkaita ja tarjoilijoille jaettiin erilaiset roolit. Yksi oli väsynyt, toinen töykeä, joku yltiö-ystävällinen... Ajattelin, ettei työryhmä välttämättä tähän harjoitukseen lähtisi mukaan, mutta he innostuivatkin todenteolla. Joku heitti asiakkaan eteen metrin päästä menun, toinen puhua pälätti liikaa ja yhden tarjoilijan mukaan keittiössä oli kaikki lähes raaka-aineet loppuneet. Näytelmässä kokkimmekaan ei tiennyt annoksista mitään ja päällikkö oli patalaiska.

Kaikki nauttivat harjoituksesta niin, etteivät olisi malttaneet lopettaa. Viimein oli aika kuitenkin purkaa se keskustellen. Puhuimme vielä myös siitä, miten omalla olemuksellaan, kävely- ja seisomatyylillään sekä ilmeillään voi vaikuttaa asiakkaan mielikuvaan ravintolasta. Paikallisen tavan mukaan tarjoilijan nimike "waiter" otetaan näin suomalaisen näkökulmasta turhankin kirjaimellisesti; valtaosa työpäivästä kuluu odotellessa ja seisoskellessa. On vaikeaa näyttää töissä reippaalta, kun on hiljaista, ei ole mitään tekemistä ja työntekijöitä on aivan liikaa. Siihen olisi kuitenkin pystyttävä; esimerkiksi muuttamalla omaa odottelutyyliä ja siirtämällä toimettomat tarjoilijat pois näkyvistä.

Palaveri lopetettiin naureskellen ja monet sanoivat saaneensa ideoita asiakaspalveluun ja uutta näkökulmaa töihin. Toivottavasti he osaavat soveltaa asioita käytäntöön ja palaveri tuottaisi edes vähän tulosta, vaikka asenteen muuttaminen työpaikalla vaatisikin oikeastaan pitkäjänteisempää työtä. Olipahan mukavaa vaihtelua, meidän kaikkien päivään!

Intialaisen keittiön herkkuja odottelemassa tarjoilua

Ihmeitä työvuorosuunnittelussa ja työnjaossa

Nyt, kun kun muutama iltavuoro ravintolassa on tehty, voin jo todeta, ettei päivä ole kovin kiireinen. Iltavuorossa aloittelemme valmisteluhommilla, sitten taas istumme parisen tuntia ja palvelemme muutaman hassun asiakkaan. Auringon laskiessa alkaa kuitenkin tapahtua ja silloin tarjoilijoita on jopa liian vähän.

Työvuorosuunnittelu on edelleen hieman ihmetyttänyt minua. Aloitamme ja lopetamme vuoron aina samalla määrällä henkilökuntaa, oli tekemistä tai ei. Juttelin asiasta päällikkömme kanssa ja minulle selvisi, ettei täällä ole järjestelmää, jotta voitaisiin maksaa työntekijöille tuntien mukaan vaan kaikki saavat kuukausipalkan. Työtunteja ei myöskään yritetä järjestää painottumaan enemmän kiireajalle, mikä olisi ehkä ravintolan tehokkuuden kannalta järkevää. Tähän selitys oli: "Niin ei vain tehdä."

Työnjako jaksaa myös hämmästyttää; kaikilla on omat työtehtävänsä, eivätkä muut niihin kajoa. Eräänä iltana meiltä melkein loppui haarukat ja ajattelin hetkeksi mennä auttamaan tiskiin. Minut komennettiin pois tiskialtaalta ja minulle kerrottiin, että heillä on palkattu työntekijä sitä varten. Palasin siis seisoskelemaan vakiopaikalleni oven viereen terassille ja tiskaaja jatkoi hiki hatussa töitään.

Jaamme pöytäseurueet tarjoilijoille tulojärjestyksessä, eikä tästä järjestyksestä poiketa. Jos tulee varaus, varauksen vastaanottaja kyseisen pöydän itselleen muiden pöytien lisäksi. Yleensä illan aikana jotkut tarjoilijat ovat täysin ylityöllistettyjä, kun taas toisilla ei ole mitään tekemistä. Itselleni tilanne on hankala, sillä toisaalta asiakkaat odottavat palvelua, mutta en voi mennä tekemään toisten töitäkään. Jos joku pöytäseurue pyytää jotain muulta kuin omalta tajoilijaltaan, tämä tarjoilija kipittää kyseisen pöydän tarjoilijan luo, kertoo mitä asiakkaat haluavat ja palaa jatkamaan seisoskelua seinän vieressä. Jos tuuri käy, tarjoilija saattaa saada luvan auttaa toista. Voitte kuvitella, kuinka tämä vaikuttaa palvelutasoon ja miltä se näyttää asiakkaan näkökulmasta katsottuna.

Tälle en ole keksinyt muuta selitystä kuin tippauskulttuurin. Tarjoilijan palkka ei kai ole järin suuri, mutta turistit tippaavat varsin hyvin - niinpä tarjoilijat pitävät kynsin hampain kiinni omista pöydistään. Toisaalta kukaan ei halua toisen virheitä omalle kontolleen, sillä jos jotain jää veloittamatta, työntekijät maksavat itse. Työnantaja ei ota takkiinsa edes pienimpiä virheitä.

Nämä ajatukset purkaneena onkin taas hyvä suunnata iltavuoroon!

Tansania: työharjoittelu ravintolassa, viikko no 1

Ensimmäinen työviikkoni moshilaisessa ravintolassa on lopuillaan. Ravintolassa on sekä italialainen että intialainen keittiö, arviolta kuutisenkymmentä asiakaspaikkaa ja työntekijöitä liikaa. Valtaosa pöydistä sijaitsee viihtyisällä pihalla, josta näkee yhdelle keskustan rauhallisemmista sivukaduista. 

Aloitan aamuni yhdeksältä valmistelemalla salia muiden tarjoilijoiden kanssa; kuivaamme astiat, pyyhimme pölyt, katamme pöydät... Kaikki valmistelut on yleensä tehty puoli yhteentoista mennessä. Sittenpä istuskellaan, juodaan teetä ja odotellaan ensimmäisiä asiakkaita, jotka yleensä maleksivat paikalle puoli yhden jälkeen. Kolmeen mennessä on tuurillaan käynyt viitisen pöytäseuruetta. 

Periaatteessa työ ravintolassa ei hirveästi eroa siitä, mihin kotona olen tottunut. Joitakin asioita tehdään kuitenkin hirvittävän monimutkaisesti muun muassa laskutuksessa ja työnjaossa. Olen myös iloinen kaikesta Suomessa oppimastani, sillä se helpottaa työntekoa paljon. Esimerkiksi oma tapani kirjoittaa tilaukset ylös istumapaikkojen mukaan on näppärämpi kuin paikallisten "kaikki peräkanaa" -listaustekniikka.  

Eniten kuitenkin ihmetyttää työntekijöiden määrä. Yleensä aamuvuorossa työskentelee yksitoista työntekijää. Vähimmillään asiakkaita kyseisen vuoron aikaan on ollut neljä, parhaimmillaan kolmisenkymmentä. Kukaan ei lähde aiemmin töistä pois. Kaikkien työnkuvat eivät ole vielä oikein vielä auenneet. Baarimikon tehtäviin kuuluu nähtävästi  tilausten teko ja tavaran purku, listan pitäminen käytetyistä juomista ja vaihtorahan antaminen tarjoilijoille. Tähän kuluu noin tunti hänen työajastaan, lopun ajasta hän istuksii. Yksi mies, nähtävästi sisäänheittäjä, pilkkoo aamuisin vihanneksia ja puolenpäivän jälkeen seisoskelee portilla ja heittelee puussa istuvia lintuja marjoilla.

Ensi viikolla pääsen iltavuoroon, saas nähdä millaista se on. Todennäköisesti työntekoa jatketaan jo tutuksi tulleella "hakuna matata, no hurry in Africa!" -asenteella!

Italialainen keittiö

Intialainen keittiö