Lakkaankohan koskaan ihmettelemästä, kuinka suorasti nämä turkkilaismiehet tyrkyttävät itseään nuorille naisturisteille? Kaikki ovat niin kovasti vailla kesätyttöä itselleen. Eilisellä shoppailureissulla jouduin sanomaan useampaan otteeseen, että minulla on poikaystävä, en aio rakastua täällä enkä ole myöskään vailla seksiä. Suorasukainen vastaukseni ei tuntunut sekään aina menevän jakeluun. Yksi yritti jopa taivutella minut siirtämään lentoani. Kaiken huippu oli nuori, siististi pukeutunut mies, joka alkoi seurailla minua, vaikken halunnut jutella hänen kanssaan. Kun hän tuli vaatekauppaan perässäni ja katseli mitä vaatteita ostan, aloin etsiskellä vartijaa. Silloin hän katosi.
Iltapäivällä aloin tympääntyä pakoilemaan miesten uteluja ja etsin paikkaa, jonne pysähtyä hetkeksi. Rannan lähettyviltä, kapealta kujalta, löysin hurmaavan pienen kahvilan puiden katveessa.Tapasin siellä venäläisnaisen, joka oli asunut Turkissa kolmetoista vuotta. Puhuimme kulttuurista, uskonnosta ja elämän pienistä ihmeistä. Hän kutsui minut vierailulle kotikyläänsä lähelle Bodrumia. Eipä minulla kummempaakaan tekemistä ollut, joten lähdin mukaan.
Kylä oli laaksossa, meren rannalla. Siellä oli pari ravintolaa, kaksi markettia ja jostain syystä myös kaksi apteekkia. Kylän vanhin oli pieni nainen, joka oli upporikas, mutta etsi silti ruokansa metsästä. Hän, kuten muutkin hänen sukupolven ihmiset aikoinaan, oli myynyt maansa nuoremmille maanviljelykseen. Maille oli kuitenkin kohonnut kolme suurta ja hienoa hotellia, joissa lomiaan viettivät sheikit ja muut varakkaat ihmiset.
Uusi ystäväni näytti minulle kotinsa, muutaman puun ympäröimän pikkuruisen talon. Hän vei minut hiljaiselle rannalle, kirkkaan puhtaan veden äärelle ja kertoi minulle, että kaikki kivet sillä rannalla olivat surukasvoisia. Totta hän puhuikin, otit sitten minkä tahansa kiven käteesi, se näytti aina itkevän. Siellä vietimme iltaa, nautimme tuulesta ja katselimme tähtiä. Olin iloinen hiljaisuudesta ja kaikesta luonnosta, minkä ympärilläni näin.
Tänään olen ollut iloinen siitä, että olen saanut jättää Bodrumin taakseni ja jatkaa matkaani kohti Afrikkaa. Istuskelen Istanbulin lentokentällä muutama liira taskussani ja mietin, mitä niillä tekisin. Lentoni näkyy siirtyneen pari tuntia myöhemmäksi, mutta osasinkin jo odottaa sitä. Huomenna vihdoinkin Tansania!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti