Torstaina tunnelmat työpaikalla olivat haikeat, sillä minulla oli viimeinen työpäivä. Kahden kuukauden aikana olen ehtinyt tutustua muihin työntekijöihin, ja olemme kokeneet jos jonkinmoista yhdessä.
Vein lahjaksi työtovereilleni itse leipomiani korvapuusteja, valokuvia yhteisistä hetkistämme ravintolalla, kauluspaitoja, omat työvaatteeni, mustekyniä, salmiakkia ja Marianne-karkkeja. Lahjat olivat hitti; jouduin kirjoittamaan kokille korvapuustiohjeen, kaikki vertailivat kuvia ja salmiakillekin löytyi syöjiä. Minun piti vähän vahtia, että he jakoivat lahjat kaikkien kesken, sillä melkein jokainen yritti kahmia kaiken itselleen. Päällikkö iloitsi jakamistani kynistä ja kertoi, etteivät hänen työntekijänsä varasta koskaan rahaa, mutta kyniä siitäkin edestä.
Iltavuoroni tuona päivänä oli hieman erilainen. Minun ei annettu tehdä valmistelutehtäviä, vaan jokainen vuorollaan kutsui minut seuraansa. Piti ottaa kuvia, syödä ugalia ja juoda teetä. Vaihdettiin yhteystietoja ja halailtiin. Ovimiehenä työskentelevä mies sanoi olevansa aina minun babuni, omat ukkini kun jo katselevat maailmaa pilven reunalta. Joku yritti saada minut perumaan lentoni. Kaikki kyselivät, milloin tulen takaisin.
Ne asiat, joita olen oppinut työharjoitteluni aikana, eivät ole normaaleja "opin kantamaan kolmea lautasta yhdellä kädellä" -juttuja, vaan jotain arvokkaampaa. Olen oppinut uutta paikallisesta kulttuurista ja elämäntyylistä sekä vertaillut paljon Suomen ja Tansanian työnteon eroja. Meillä Suomessa asiat ovat kehittyneet pidemmälle, mutta toisaalta täälläkin on löydetty oma tapa selvitä. Arvostettava piirre ravintolamme omistajassa on se, että hän tarjoaa monelle kouluttamattomalle työttömälle työpaikan, vaikkei välttämättä uutta työntekijää tarvitsisikaan. Ravintolassamme työyhteisön henki on hyvä; toisista pidetään huolta ja kuulumiset jaetaan. Joka päivästä nautitaan ja pienistäkin asioista iloitaan.
Olen myös miettinyt kehitettäviä asioita itsessäni sekä ihmisenä että työntekijänä ja sitä, miten tämä Tansanian työjakso vaikuttaa minuun. Tuonkohan mukanani Suomeen hakuna matata ja pole pole -meiningin? Opinkohan olemaan stressaamatta liikaa turhista asioista, kuten kiireestä? Osaisinkohan minäkin elää enemmän hetkessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti