Kaikki huutaa: "Apua!"

Viikonloppuna seurasimme sekavin tuntein kahden vapaaehtoisemme työpaikan, Msamarian katulapsikeskuksen tilanteen kehittymistä. Katulapsikeskus toimii täysin lahjoitusten voimin ja antaa kodin noin kolmellekymmenelle kadulta pelastetulle lapselle. Meille selvisi viikonloppuna, ettei Msamaria ollut kyennyt maksamaan vuokraansa, joka oli jo neljä kuukautta myöhässä. Vuokranantaja oli uhannut perjantaina heittää lapset ulos, mutta oli kuitenkin luvannut vielä viikon maksuaikaa. Tilanne alkoi vaikuttaa jo melko toivottomalta, sillä myöhästyneen laskun lisäksi seuraavan vuokramaksun ajankohta läheni. Onneksi vapaaehtoisemme saivat järjestettyä lahjoituksena Suomesta myöhästyneen vuokran verran rahaa ja löysivät myös jatkuvan sponsorin, joka lupasi maksaa jatkossa katulapsikeskuksen vuokrat.

Msamarian tilanne sai minut pohtimaan, kuinka itse auttaisin apua tarvitsevia. Toiset työntävät rahaa joka paikkaan, mihin vain ehtivät. Toiset auttavat konkreettisemmin; ilahduttavat lapsia ja puhdistelevat heidän hoitamattomia haavojaan. Itselläni ei ole vara lahjoittaa reissubudjetistani suuria summia, sillä todennäköisesti muutenkin elelen luotolla ensimmäisen kuukauden kotiin päästyäni. Oma työpaikkani ei myöskään ole mikään varsinainen auttamiskohde. Miten minä auttaisin?

Avun tarvitsijoita on paljon. Jonkun kodin rakentaminen on jäänyt rahan puutteen vuoksi kesken, toisella ei ole vara ostaa lapselleen vaippoja, kolmas ei saa apua sairauksiinsa. Vammaisilla lapsilla ei ole tarvittavia apuvälineitä ja joissain paikossa lapsilla on järkyttävän huonot tilat. Jos annat lapselle tikkarin, kohta heitä on kymmenen pyytämässä lisää. Yhden pienen ihmisen ei ole mahdollista auttaa kaikkia. Ketä minä auttaisin?

Yövartijallemme tilasin äidiltäni villasukat kylmiksi öiksi jalkoja lämmittämään, ja eräälle jalkansa halvanneelle kerjäläiselle olen antanut pikku rahaa ohikulkiessani. Laitoin hieman rahaa myös parin vapaaehtoisemme keräykseen, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman monta katulapsikeskuksen lasta kouluun. Aion käydä vierailulla lastentarhassa, jossa suuri osa lapsista on HIV-positiivisia. Jätän valtaosan vaatteistani tänne kierrätykseen. Ja toisaalta, tukeehan jo pelkkä täällä olemiseni paikallisten toimeentuloa; kuljen dala dalalla ja ostelen matkamuistoiksi laukkuja katumyyjiltä.

Ehkä oma auttamiseni lähtee pienistä asioista. Ei maailmaa paranneta yhdessä päivässä, eikä yhdellä teolla.

Lisää Msamarian katulapsikeskuksen tilanteesta ja Lapset kouluun! -keräyksestä voi lukea Tiian ja Ninan blogista: http://tiianinatanzania.blogspot.com

Retki vesiputoukselle

Eilen aamulla starttasimme kymmenen aikaan ja lähdimme puolen päivän reissulle Materuni-vesiputouksille. Ajoimme autolla vajaan puolisen tuntia vuorelle. Matkalla näimme pienen kylän, lapsia matkalla kirkkoon ja banaanipuualueita. Kyseisen kylän asukkaat saavat elantonsa myymällä banaania ympäri maata. Näimme myös, kuinka paikalliset kuivaavat eläinten rasvaa roikottamalla sitä ulkona auringossa. Myöhemmin kuivattu rasva murskataan ja käytetään muun muassa keittoihin. Täällä käytetään kaikki liha hyödyksi. Eräs mies kauppasi kylän läpi menevän tien varressa naudan osia; jalkoja polvesta alaspäin katkaistuna, leukaa, rasvaa...

Parkkeerasimme automme kylän laidalle, vuorelle  n. 1500 metrin korkeuteen. Tästä jatkoimme matkaamme jalkaisin pientä polkua pitkin kolmisen kilometriä. Jo alkumatkasta eräs mies pysäytti meidät ja näytti meille, kuinka he tuottavat kahvia. Heillä oli pieni määrä omilta viljelmiltä haettuja kahvipapuja, joita he kuorivat alkeellisen näköisellä laitteella, kuivasivat auringossa ja paahtoivat nuotiolla. Kahvipurua he tekivät murskaamalla pavut isohkossa puun rungosta tehdyssä kupissa jättimäisellä puumurskaimella.

Näimme polun varrella huikeiden maisemien lisäksi paikallisten asuttamia savitaloja. Alkoi hieman nolottaa se, kuinka lapsena valitin omille vanhemmilleni kotimme sijainnista maalla, puolen tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Meillä oli sentään auto, eikä ajomatkan päätteeksi tarvinnut kävellä paria kilometriä kinttupolkua pitkin. 

Eräät paikalliset antoivat meidän maistaa banaaniolutta. Banaaneja on siis erilaisia; meille tuttuja makeita banaaneja, ruokabanaania, olutbanaania... Banaaniolut oli siivilöity, mutta silti siinä oli hedelmälihaa paljon. Se oli vaaleaa juomaa, joka maistui ruisleipätaikinalle. 

Vihdoin saavuimme vesiputoukselle, joka oli kuin pieni paratiisi rehevän viidakon siimeksessä. Linnut lentelivät sen ympärillä ja ihmiset nautiskelivat auringosta viheriöllä sen vieressä. Nuoret leikkivät vedessä ja kiipeilivät vesiputouksen takana kalliolle. Vuorilta tuleva vesi oli puhdasta ja kirkasta, mutta jäätävän kylmää. Keräsin kuitenkin kaiken rohkeuteni ja kävin polskimassa vesiputouksen alla. Jos saksalaisetkin uskalsivat, olihan meidän suomalaistenkin mentävä! Söimme retkieväämme ja rentouduimme penkereellä ihastellen näkymää. 

Lopulta me, rättiväsyneet reissulaiset lähdimme raahustamaan kohti kotia. Päivän reissu oli hieno kokemus, onneksi näitä on tulossa vielä lisää!

Kahvia! Vasemmalla kuorimalaite, oikealla murskauskuppi

Näimme polulla myös pienen kiukkuisen kameleontin.

Savitaloja.

Banaaniolutta, olkaa hyvät!

Tansania: työharjoittelu ravintolassa, viikko no 1

Ensimmäinen työviikkoni moshilaisessa ravintolassa on lopuillaan. Ravintolassa on sekä italialainen että intialainen keittiö, arviolta kuutisenkymmentä asiakaspaikkaa ja työntekijöitä liikaa. Valtaosa pöydistä sijaitsee viihtyisällä pihalla, josta näkee yhdelle keskustan rauhallisemmista sivukaduista. 

Aloitan aamuni yhdeksältä valmistelemalla salia muiden tarjoilijoiden kanssa; kuivaamme astiat, pyyhimme pölyt, katamme pöydät... Kaikki valmistelut on yleensä tehty puoli yhteentoista mennessä. Sittenpä istuskellaan, juodaan teetä ja odotellaan ensimmäisiä asiakkaita, jotka yleensä maleksivat paikalle puoli yhden jälkeen. Kolmeen mennessä on tuurillaan käynyt viitisen pöytäseuruetta. 

Periaatteessa työ ravintolassa ei hirveästi eroa siitä, mihin kotona olen tottunut. Joitakin asioita tehdään kuitenkin hirvittävän monimutkaisesti muun muassa laskutuksessa ja työnjaossa. Olen myös iloinen kaikesta Suomessa oppimastani, sillä se helpottaa työntekoa paljon. Esimerkiksi oma tapani kirjoittaa tilaukset ylös istumapaikkojen mukaan on näppärämpi kuin paikallisten "kaikki peräkanaa" -listaustekniikka.  

Eniten kuitenkin ihmetyttää työntekijöiden määrä. Yleensä aamuvuorossa työskentelee yksitoista työntekijää. Vähimmillään asiakkaita kyseisen vuoron aikaan on ollut neljä, parhaimmillaan kolmisenkymmentä. Kukaan ei lähde aiemmin töistä pois. Kaikkien työnkuvat eivät ole vielä oikein vielä auenneet. Baarimikon tehtäviin kuuluu nähtävästi  tilausten teko ja tavaran purku, listan pitäminen käytetyistä juomista ja vaihtorahan antaminen tarjoilijoille. Tähän kuluu noin tunti hänen työajastaan, lopun ajasta hän istuksii. Yksi mies, nähtävästi sisäänheittäjä, pilkkoo aamuisin vihanneksia ja puolenpäivän jälkeen seisoskelee portilla ja heittelee puussa istuvia lintuja marjoilla.

Ensi viikolla pääsen iltavuoroon, saas nähdä millaista se on. Todennäköisesti työntekoa jatketaan jo tutuksi tulleella "hakuna matata, no hurry in Africa!" -asenteella!

Italialainen keittiö

Intialainen keittiö

Kohteessa: Moshi, Tanzania

Kosilla koneesta noustessani tunsin oloni kotoisaksi. Täällä ensimmäinen ajatus oli: "Mikä tuo haju on? Virtahevon kakkaa?" Seuraavana lämpötila. Saavuin kolmen aikaan yöllä, ilma oli kuiva ja vain 15 astetta lämpöä. Hytisin nukkumaan mennessä kylmyydestä.

Tanzania Volunteersin vapaaehtoistalo, joka on kotini seuraavat kaksi kuukautta, on oikein viihtyisä. Ei tietenkään Suomen mittakaavassa, mutta ainakin meillä on lämmintä vettä, paljon tilaa, internet ja muita mukavuuksia. Kaksi paikallista naista tekee meille ruoan kolmesti päivässä. Talolla on iso piha, sauna(eräänlainen versio), vahtikoiria, kissa, kukko ja kanoja... Kuulin pihassa liikuskelevan myös apinoita. Minua ohjeistettiin, ettei niille saa näyttää hampaita. Yksi tyttö oli alkanut nauraa antaessaan apinalle herkkupalan, siitä hyvästä hän oli saanut raapaisun käteensä. Aion siis tervehtiä apinoita käsi suun edessä.

Öisin meillä on vartijana isohko vanhempi mies, joka puhuu mielellään, muttei osaa sanaakaan englantia. Hän on aina iloinen ja kuulostaa nauraessaan hieman Leijonakuninkaan Rafikilta. Häntä kutsutaan Babuksi, mikä tarkoittaa isoisää. Hauskaa sinänsä, Suomessa työpaikkallani oli aiemmin yövartija lempinimeltään Ukki, myöhemmin vartija vaihtui ja uutta vartijaa sanotaan Papaksi. Isoisä valvoo, minne ikinä menenkin!

Turvallisuus asioista täällä ollaan tarkkoja; vaikka talo sijaitseekin rauhallisella alueella, pimeän tultua ulkona liikkuminen voi olla vaarallista. Lukitsemme ovet yöksi ja pihan portit ovat aina suljettuna. Auringonlaskun jälkeen emme saa mennä jalkaisin tai pyörällä pihan ulkopuolelle. Jos haluamme mennä illalla ulos, meidän täytyy tilata taksi. Keskustassa meitä kehotetaan pitämään huolta laukuistamme päivisinkin. Yksi porukka oli saanut tänään kaupungissa seurailijan, joka oli myöhemmin ollut vailla palkkiota mukana kulkemisestaan.

Tämä päivä meni minun osaltani lähinnä myöhään nukkuessa sekä talon tapoihin ja sääntöihin tutustuessa. Huomenna pääsen tutustumaan kaupunkiin ja opiskelemaan swahilia. Jälkimmäistä odotan jännityksellä!