Kotona!

Siitä on nyt parisen viikkoa, kun koneeni laskeutui sateisen harmaalle Helsinki-Vantaan lentokentälle. Viimeisen viikonloppuni Tansaniassa olin vietellyt lähtöä valmistellen ja ystävieni kanssa yhteisistä hetkistä nauttien. Hyvästit työkavereiden kanssa olivat olleet haikeat: lahjoja, kiitoksia, halauksia, itkua ja naurua. Viikonlopun aikana olin pariinkin otteeseen saanut pidätellä kyyneleitä - jälleen yksi ikimuistoinen jakso elämässäni oli päättymässä. Paahteinen Moshi tulisi toki olemaan aina siellä, muttei enää koskaan samana. Ihmiset vaihtuvat ja kaupunki muuttuu. Tuskinpa toinen vierailu tulisi olemaan läheskään niin rakas kuin ensimmäinen.

Lähtöä oli helpottanut kovasti se, että olin pitänyt itseni kiireisenä viimeiset päivät. Ikävä kotona odottavia rakkaita kohtaan oli jo alkanut paisua. Kun sitten yli kolmen kuukauden eron jälkeen viimein näin saapuvien porteilla odottelevan kesäheilani, jota jo nykyään rohkenen poikaystäväkseni kutsua, helpotus oli suuri ja lämmin olo valtasi koko kehoni. Siinä hän nyt oli; kosketus siihen elämään, joka minulla oli ollut ja joka minua oli vastassa, kaikkine iloineen ja suruineen. Se mies, joka antoi merkityksen kotiin palaamiselleni.

Kun viimein maltoin irroittaa otteeni hänestä, lähdimme ajelemaan kohti kotia sadepisaroiden valuessa noroina auton sivuikkunoita pitkin. Meidän oli tarkoitus mennä illalla ulos syömään kahden kesken, mutta jokin sai minut aavistelemaan muuta. Saavuimme tuttuun ravintolaan, jossa meille ojennettiin aluksi shamppanjalasit käteen. Huomasin viisi ylimääräistä lasia tarjottimella, mikä osoitti aikaisemmat aavistukseni oikeaksi - jotain oli tekeillä. Minut ohjattiin terassille. Siellä joukkueellinen hullunkurisia ystäviäni värjöitteli vieressään valkoinen lakana, johon oli raapustettu "Tervetuloa kotiin Elisa" ja kaikkien paikallaolijoiden nimet. Eniten hämmästyin siitä, että perheeni, äiti mukaanlukien, oli saatu houkuteltua paikalle. Mutta miksi ihmeessä koko konkkaronkka odotti minua kylmästä hytisten ulkona? Sekin selvisi, kun rakas kultainen noutajani riensi häntä heiluen tervehtimään minua. Kaikki, todellakin kaikki, oli kutsuttu paikalle!

Niin me söimme, nauroimme ja vaihdoimme kuulumisia kaikki yhdessä, pitkän pöydän ääressä. No, ehkä myös vähän häiriköimme muita asiakkaita riehakkaalla äänenkäytöllämme, muttei kukaan tohtinut riemuamme latistaa. Koko ilta sai minut ihmettelemään, kuinka minunlaiseni pieni ihminen, joka ajoittain osaa olla varsin kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, voi saada ympärilleen niin valtavan määrän hienoja ystäviä. Ystäviä, jotka iloitsevat kotiinpaluustani, jotka välittävät minusta ja jotka tarpeen niin vaatiessa rientävät apuun. Mitä niin hyvää minä muka olen tehnyt, että kaikki nuo ihmiset vaivautuvat paikalle?

En ehkä osaa osoittaa kiitollisuuttani kylliksi, saati pukea sitä arvonsa mukaisesti sanoiksi. Toivon kuitenkin, että läheiseni tietävät minun arvostavan heitä suuresti. Jokainen heistä tuo valtavasti iloa elämääni. Jokainen heistä antaa minulle syyn olla täällä. Jokainen heistä tekee tästä paikasta minulle kodin.

Näitä maisemia tulee ikävä!

Lomalla - Jambiani, Sansibar

Turkoosin värisenä kimalteleva Intian valtameri, valkohiekkainen silmän kantamattomiin jatkuva ranta, suolantuoksuinen ihoa lempeästi hyväilevä tuuli. Raikas mojito, herkullinen pihvi ja piristävä hedelmäsalaatti.

Kun saavuin bungalow-kylään jossain Jambianin laitamilla, huomasin ensimmäisenä hiljaisuuden. Ainoat kuulemani äänet olivat pehmeästi kuiskaileva tuuli ja kaukainen meren kohina. Ei kanoja - en tajunnutkaan kuinka hermoille käyvää naapurin kanalasta kuuluva jatkuva kaakatus Moshissa on ollut. Ja ihanaa; ei pölyä! Rannalla oleva hiekka on kyllä hienon hienoa, mutta se ei onneksi lennä tuulen mukana.

Eilen viettelin aikaani tutkiskellen rantaa. Siellä oli muitakin viettämässä myöhäistä iltapäivää. Turistit ihailivat auringonlaskua, nuoret pojat pelasivat palloa ja joku ulkoilutti koiraansa. Nuori masaimies ajoi minua vastaan polkupyörällä ja yritti houkutella kauppaansa. Kieltäydyin ja sanoin haluavani nautiskella illasta. Hän jäi katselemaan perääni kummissaan. Vuorovesi oli nostanut rannalle vaikka kuinka paljon toinen toistaan kauniimpia simpukoita. En malttanut olla poimimatta muutamaa niistä mukaani. Ja - en voi olla lisäämättä - edelleen niin ihanan hiljaista!

Tänä aamuna heräsin aikaisin, sillä lähdimme muutaman muun turistin kanssa delfiiniretkelle. Noin parinkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen saavuimme rannalle, jossa nousimme veneeseen. Delfiinejä ei tarvinnutkaan kauaa etsiä ja pian pulikoimme snorkkeleiden kanssa noiden kauniiten olentojen seassa. Niitä ei näyttänyt lainkaan häiritsevän läsnäolomme, vaan ne tuntuivat oikein haluavan esiintyä. Ne pyörivät veneemme läheisyydessä käyden useita kertoja pinnalla. Yksi nosti päänsä veden pinnan yläpuolelle ja alkoi pyöriä. Hetken kuluttua saimme seuraa muista turisteista veneineen. Pian veneitä oli niin paljon, että delfiinit näyttivät häiriintyvän. Siinä vaiheessa me päätimme lähteä pois.

Olen täällä lauantaihin asti. Loppupäivät ajattelin vain rentoutua, nauttia auringosta ja hiljaisuudesta. Viettelen aikaani hotellilla aurinkoa ottaen ja lueskellen, rannalla kävellen ja ehkäpä piipahdan tutkimusretkellä Jambianin kylässä. Ilman suunnitelmia siis, lomaillen vain!

Raun päiväkoti

Perjantaina sain viimein mahdollisuuden vierailla Raun alueen päiväkodissa. Alue on köyhää ja suuri osa sen asukkaista on HIV-positiivisia. Raun päiväkoti on perustettu suomalaisten toimesta ja toimii pienen suomalaisen Sama Aurinko - yhdistyksen sekä muutaman muun ulkomaisen sponsorin rahoituksella. Päiväkodissa on noin 30 lasta, iältään 3-6 -vuotiaita. Päiväkodin tiloissa toimii myös HIV-positiivisten naisten ryhmä.

Päiväkodin rakennus on pieni ja värikäs. Sen seiniä koristavat maalaukset, joissa seikkailee erilaisia eläimiä ja opetetaan numeroita sekä kirjaimia. Heillä on isompi luokkatila, jonka lattialla lapset leikkivät, opettelevat uusia asioita, nukkuvat ja syövät. Rakennuksessa on myös oma huone pienemmille lapsille ja positiivisten naisten ryhmälle.

Ajattelin, että lapset vierastaisivat minua, mutta päinvastoin. Kun astuin sisään, lapset ympäröivät minut ja pyrkivät heti syliin. He halusivat tutkia käsiäni ja hiuksiani. He esittelivät minulle lelujaan sekä piirtämiään numeroita ja kirjaimia. Lasten silmistä loisti vilpitön ilo.

Tapasin päiväkodilla myös kummilapseni, jonka muut vapaaehtoiset olivat paria viikkoa aiemmin minulle arponeet. Tuen siis kuukausittain päiväkodin toimintaa Sama Auringon kautta ja vastineeksi saan välillä kuulla kummilapseni kuulumisia. Bruno on 4-vuotias poika, joka näytti kulkevan hieman omia polkujaan. Hän hakeutui puuhastelemaan omaan rauhaansa, tuppasi hieman pomottelemaan muita, mutta osasi myös nauraa ja leikkiä muidenkin kanssa. Kun joku vei häneltä lelun, hän koetti näytellä minulle itkevää - hieman surkeasti siinä onnistuen, sillä minun virnistelyni sai hänet nauramaan. 

Menimme käymään viereisellä koululla parin vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Koulun pihalla kuului heleää lasten laulua toisten lasten leikkiessä. Siellä kolmessa eri rakennuksessa, reikäisen peltikaton alla, opiskeli pieniä koululaisia. Lähes kaikilla oli sievät koulupuvut päällä. He jakoivat kapeat, ikivanhan näköiset pulpetit kolmen lapsen kesken ja vuoroin näyttivät meille peukkua, vuoroin vilkuttelivat.

Minulla kävi tuuri, sillä pääsin myös tutustumaan muiden vapaaehtoisten kanssa erään Raun päiväkodin lapsen kotiin. Hänen kotinsa sijaitsi kymmenen minuutin kävelymatkan päässä tieltä, viidakon katveessa. Pihapiirissä oli kaksi taloa ja sen halkaisi pitkä pyykkinaru. Iloinen nainen, perheen äiti, toivotti meidät tervetulleiksi ja johdatti meidät kurjemman näköiseen rakennukseen. Sisään astuessamme meille selvisi, että rakennus olikin itseasiassa eläinsuoja, jossa äiti ja kolme lasta asuivat eläinten kanssa. Nurkassa nökötti surkean näköinen ohuen ohuella patjalla varustettu sänky, jossa kaikki nukkuivat. Sängyn vieressä nuotiolla äiti teki ruokaa. Toisessa nurkassa oli vaatekasa. Eläimet valloittivat tilasta öisin yli puolet.

Isä oli kuulema ajanut heidät asumaan sinne äidin mielisairauden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että perhe kuului Chagga-heimoon. Vanhan tavan mukaan isä asuu omassa talossaan, poikalapset omassaan ja naiset eläinten kanssa samassa talossa.

Perjantai oli hieno päivä, täynnä uusia kokemuksia. Käsittämätöntä kuitenkin, kuinka väsyttävää kolmenkymmenen lapsen kanssa leikkiminen onkaan. Onneksi päiväkoti on kuitenkin olemassa, sillä se mahdollistaa työllistymisen monen lapsen vanhemmalle. Hatunnosto Raun päiväkodin työntekijöille, vapaaehtoisille ja sponsoreille!

Raun päiväkoti

Lasten luokkahuone

Brunon kanssa läpsyttelypeliä

Tässä valmistetaan ruokaa Raun päiväkodin lapsille

Aamiaista!

Chagga-perheen koti

Tila, jossa sekä perheen äiti ja lapset sekä eläimet majoittuvat

Kuinkas tästä noustaan? :)

Viimeinen työpäiväni

Torstaina tunnelmat työpaikalla olivat haikeat, sillä minulla oli viimeinen työpäivä. Kahden kuukauden aikana olen ehtinyt tutustua muihin työntekijöihin, ja olemme kokeneet jos jonkinmoista yhdessä.

Vein lahjaksi työtovereilleni itse leipomiani korvapuusteja, valokuvia yhteisistä hetkistämme ravintolalla, kauluspaitoja, omat työvaatteeni, mustekyniä, salmiakkia ja Marianne-karkkeja. Lahjat olivat hitti; jouduin kirjoittamaan kokille korvapuustiohjeen, kaikki vertailivat kuvia ja salmiakillekin löytyi syöjiä. Minun piti vähän vahtia, että he jakoivat lahjat kaikkien kesken, sillä melkein jokainen yritti kahmia kaiken itselleen. Päällikkö iloitsi jakamistani kynistä ja kertoi, etteivät hänen työntekijänsä varasta koskaan rahaa, mutta kyniä siitäkin edestä.

Iltavuoroni tuona päivänä oli hieman erilainen. Minun ei annettu tehdä valmistelutehtäviä, vaan jokainen vuorollaan kutsui minut seuraansa. Piti ottaa kuvia, syödä ugalia ja juoda teetä. Vaihdettiin yhteystietoja ja halailtiin. Ovimiehenä työskentelevä mies sanoi olevansa aina minun babuni, omat ukkini kun jo katselevat maailmaa pilven reunalta. Joku yritti saada minut perumaan lentoni. Kaikki kyselivät, milloin tulen takaisin.

Ne asiat, joita olen oppinut työharjoitteluni aikana, eivät ole normaaleja "opin kantamaan kolmea lautasta yhdellä kädellä" -juttuja, vaan jotain arvokkaampaa. Olen oppinut uutta paikallisesta kulttuurista ja elämäntyylistä sekä vertaillut paljon Suomen ja Tansanian työnteon eroja. Meillä Suomessa asiat ovat kehittyneet pidemmälle, mutta toisaalta täälläkin on löydetty oma tapa selvitä. Arvostettava piirre ravintolamme omistajassa on se, että hän tarjoaa monelle kouluttamattomalle työttömälle työpaikan, vaikkei välttämättä uutta työntekijää tarvitsisikaan. Ravintolassamme työyhteisön henki on hyvä; toisista pidetään huolta ja kuulumiset jaetaan. Joka päivästä nautitaan ja pienistäkin asioista iloitaan.

Olen myös miettinyt kehitettäviä asioita itsessäni sekä ihmisenä että työntekijänä ja sitä, miten tämä Tansanian työjakso vaikuttaa minuun. Tuonkohan mukanani Suomeen hakuna matata ja pole pole  -meiningin? Opinkohan olemaan stressaamatta liikaa turhista asioista, kuten kiireestä? Osaisinkohan minäkin elää enemmän hetkessä?

Palautepalaveria ja asiakaspalvelukoulutusta

Viime viikolla ravintolapäällikkömme pyysi minulta palautetta ravintolan palvelusta. Yleisesti Moshissa asiakaspalvelu on varsin kurjalla tasolla - tarjoilijat eivät juuri hymyile, kaupan kassa ei vaivaudu edes katsomaan silmiin ja huonolla tuurilla ravintolassa jää aterimet saamatta, jos ei tajua niitä pyytää. Meidän ravintolassamme palvelu on suhteellisen hyvää, mutta hymyä näkee liian harvoin ja varsinkin small talkia on turha odottaa. Asiakkaan näkökulmasta katsottuna työntekijät näyttävät ilottomilta ja melko laiskoilta. Iloa kyllä riittää työryhmän kesken, mutta se ei välity asiakkaalle.

Päätimme tämän keskustelun pohjalta pitää asiakaspalvelukoulutuksen tapaista. Normaalisti päällikkö käy saamansa asiakaspalautteet läpi ja kertoo kuinka tilanne tulisi hoitaa. Sitten hän kysyy, onko ymmärretty, ja asia jää siihen. Ehdotuksestani pyrimme tällä kertaa enemmän keskustelutyyppiseen palaveriin.

Ensin annoin tehtäväksi miettiä hymyilemisen hyviä ja huonoja puolia. Aluksi työryhmä ei tahtonut ymmärtää, mitä heiltä odotettiin ja pientä tirskuntaakin kuului. He kuitenkin paneutuivat tehtävään huolellisesti ja purkivat sitten keskustellen vastauksiaan. Keskustelu käytiin lähinnä swahiliksi, mutta päällikkö toimi kääntäjänä. Työntekijät tuntuivat itse oivaltavan hymyilemisen tärkeyden ja sen, ettei siinä juuri haittapuolia olekaan.

Tämän jälkeen keskustelimme asiakkaiden kanssa jutustelusta; mitä hyvää se tuo tullessaan ja miten aloittaa. Päälliköllämme tuntuu olevan varsin vahva paikallisen pomon tyyli pitää puuduttavaa puhetta antamatta työntekijöille suunvuoroa. Minun piti muistuttaa, että jos antaisimme muiden ideoida itse small talkin aiheita. Ideoita satelikin ihan mukavasti. Ongelman kuitenkin kerrottiin olevan se, etteivät he ole kovin hyviä puhumaan englantia. Joku tuumasi siihen, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin alkaa puhua. Turisteille hyvä englannin kielen taito on kuitenkin sivuseikka, sillä kaikki tietävät ettei se ole heidän äidinkielensä.

Teimme myös leikkimielisen näyttelyharjoituksen. Kokit esittivät asiakkaita ja tarjoilijoille jaettiin erilaiset roolit. Yksi oli väsynyt, toinen töykeä, joku yltiö-ystävällinen... Ajattelin, ettei työryhmä välttämättä tähän harjoitukseen lähtisi mukaan, mutta he innostuivatkin todenteolla. Joku heitti asiakkaan eteen metrin päästä menun, toinen puhua pälätti liikaa ja yhden tarjoilijan mukaan keittiössä oli kaikki lähes raaka-aineet loppuneet. Näytelmässä kokkimmekaan ei tiennyt annoksista mitään ja päällikkö oli patalaiska.

Kaikki nauttivat harjoituksesta niin, etteivät olisi malttaneet lopettaa. Viimein oli aika kuitenkin purkaa se keskustellen. Puhuimme vielä myös siitä, miten omalla olemuksellaan, kävely- ja seisomatyylillään sekä ilmeillään voi vaikuttaa asiakkaan mielikuvaan ravintolasta. Paikallisen tavan mukaan tarjoilijan nimike "waiter" otetaan näin suomalaisen näkökulmasta turhankin kirjaimellisesti; valtaosa työpäivästä kuluu odotellessa ja seisoskellessa. On vaikeaa näyttää töissä reippaalta, kun on hiljaista, ei ole mitään tekemistä ja työntekijöitä on aivan liikaa. Siihen olisi kuitenkin pystyttävä; esimerkiksi muuttamalla omaa odottelutyyliä ja siirtämällä toimettomat tarjoilijat pois näkyvistä.

Palaveri lopetettiin naureskellen ja monet sanoivat saaneensa ideoita asiakaspalveluun ja uutta näkökulmaa töihin. Toivottavasti he osaavat soveltaa asioita käytäntöön ja palaveri tuottaisi edes vähän tulosta, vaikka asenteen muuttaminen työpaikalla vaatisikin oikeastaan pitkäjänteisempää työtä. Olipahan mukavaa vaihtelua, meidän kaikkien päivään!

Intialaisen keittiön herkkuja odottelemassa tarjoilua

Töissä baaritiskin takana

Sain mahdollisuuden käydä eilen vierailulla tiskin takana paikallisella klubilla. Klubeilla täällä yleisesti musiikki on rentoa, kaikki tanssivat ja erityisesti nuoret miehet ovat todella hyviä siinä. Tanssilattian katosta saattaa löytyä discopallo ja pari hassua värivaloa. Valtaosa myydyistä juomista on paikallista olutta. Myös liköörejä ja vahvoja alkoholeja myydään; paikalliset ovat varsin kovia juomaan viskiä. Drinkit ovat kuitenkin kiven ja kannon alla. Eräällä klubilla yritin kerran saada baarimikon suosittelemaan ja tekemään minulle jotain drinkkiä - lopputulos oli se, että sain pyynnöstäni vodkaa lasissa ja fantaa pullossa.

Eikä silläkään klubilla, jolla vierailin, juurikaan baaritarjoilijalta ammattitaitoa löytynyt. Jos tarkkoja ollaan, sana baaritarjoilija oli hänelle täysin tuntematon. Hänen ammattinimikkeensä oli "counter". Hän oli nelikymppinen nainen, jonka työtehtäviin kuului juomien myynti tiskiltä sekä asiakkaille että pöytätarjoilijoille. Pöytätarjoilijat taas veloittivat counterilta ostamansa juomat asiakkailta. Kysyin häneltä, millaisia drinkkejä hän asiakkaille tekee. Hän vastasi sekoittavansa aina Amarulaa (marulahedelmäinen kermalikööri) ja Zappaa (jonkin valtakunnan sambucaa). Utelin, että mitä muuta. Nainen mietti hetken ja sanoi sitten, että kyllä asiakkaat osaa pyytää haluamaansa. Myöskään tuotetuntemus ei ollut kovin korkealla tasolla; counter ei juurikaan tiennyt oluista mitään ja tequilan hän laski likööreihin.

Klubin omistaa sama mies, joka omistaa myös työpaikkani ja puolisen tusinaa muita ravintoloita Moshissa. Tapasin hänet ja pääsinkin kysymään, miksei drinkkejä juuri missään valmisteta. Kyseisen klubin asiakaskunta koostuu lähinnä paikallisista, niinpä sekoitetuille juomille ei juuri ole kysyntää. Paikallisten tietous erilaisista juomista on vasta alkutekijöissään. Toinen ongelma on se, etteivät työnantajat voi juuri luottaa työntekijöihinsä. Drinkkejä valmistaessa virheitä tulee helpommin, ja työntekijät joutuvat maksamaan inventaariossa puuttuvat alkoholimäärät. Jos työnantaja antaisi nämä virheet anteeksi, alkaisi tuotteita kuulema kadota työntekijöiden mukana ja todennäköisesti koko firma kaatuisi alta aikayksikön. Myöskin viinamitta tuottaa hankaluuksia drinkkejä valmistaessa. He käyttävät mittaa, joka on noin viitsen senttilitraa, eivätkä he voi myydä vain puolta tuosta viinamäärästä vaan se on myytävä kokonaisena. Aika tujuja paukkuja tulee, jos tuolla mitalla alkaa useaakin viinaa sekoittamaan.

Työajat ovat klubin työntekijöillä todella stressaavat. Klubi on auki iltakuudesta aamuneljään. Counter kertoi olevansa viitenä päivänä viikossa koko aukioloajan töissä. Sulkemisen jälkeen hän menee pariksi tunniksi kotiin ja palaa sitten tekemään inventaariota omistajan kanssa. Noin yhden aikaan päivällä hän pääsee nukkumaan ja palaa takaisin töihin kuudeksi.

Yllätyin myös tarjoilijoiden kiireestä klubilla, sillä täällä ei juurikaan ripeitä askelia näy otettavan. Ainoa tallustelija tuntui olevan juuri counter ja tarjoilijat näyttivät lähes hyppivän paikallaan odottaessaan tältä juomia. Hyvin verkkaisin liikkein hän laski rahat ja kaatoi juomat, eikä häntä häirinnyt nuorempien kiire lainkaan.

Poistuin paikalta, kun klubilla alkoi näyttää kiireiseltä, etten olisi jaloissa pyörimässä viikon vilkkaimpana iltana. Oli mielenkiintoinen kokemus nähdä vähän baarityötäkin Tansaniassa. Juttelu ravintoloiden omistajan kanssa auttoi ymmärtämään monia asioita ja huomaamaan, millaisia ongelmia alalla täällä on. Työtä alan kehittämisessä innostuneelle riittäisi. Ehkäpä tulen vielä jonakin päivänä katsomaan, miten asiat täällä muuttuvat.

Tanssilattia ennen avaamista

Pubin puoli

Pubi

Osa tarjolla olevista alkoholeista

Tiskin taus. Paikalliset juovat paljon olutta lämpimänä, joten jääkaapin lisäksi sitä pidetään myös huoneenlämmössä tiskin alla.

Kuvia safarilta Tarangiresta ja Ngorongorosta

Matkustimme viikonloppuna tutkiskelemaan Afrikan luontoa luonnonpuistoihin Tarangireen ja Ngorongoroon. Hieno kokemus olla vain parinkymmenen metrin päässä villieläimistä, kuten komeasta urosleijonasta ja murisevasta norsusta! Tässäpä hieman kuvia ihasteltavaksi!

Tarangire

Kirahvi ja pikkukirahvi - luulin niitä paljon pidemmiksi!

Seepralaumoja oli paljon molemmissa luonnonpuistoissa.

Elefanttiperhe. Olimme vain noin kymmenen metrin päässä norsuista. Meidän täytyi olla hiirenhiljaa, sillä yksi norsuista oli kovin suojelevainen pientä norsua kohtaan. Kun iso norsu päästi matalan murinan, päätimme kaikota paikalta.

Norsujen syömä bau bau tree.

Näkymiä piknik-paikalta.

Paviaanivauvaa ihastellessamme yksi isoista paviaaneista varasti eväskassimme. Fiksuja otuksia! 

Naarasleijona. Koko reissun aikana näimme peräti kymmenkunta simbaa.

Piilossa puun takana?

Leopardi vietteli päiväänsä puunoksalla maha täynnä torkkuen.

Ngorongoron kraateri.

Masait paimentamassa karjaansa Ngorongorossa.

Gnut juomapaikalla ja flamingot taustalla.

Urosleijona päiväunilla.

Hippoja! Täytyy myöntää,  etteivät olleet kovin jännittäviä otuksia. Yksi virtahevoista makoili lammikossa. Odotettuamme useita minuutteja, näimme kun hippo pyörähti ympäri! Wuhuu!