Matkalla laukun vaihtoon

Olen matkalla kohti kotia. Kone lipuu yli yöhön valmistautuvien kaupunkien, jotka jäävät hiljalleen erikokoisina valorykelminä taakse. Yritän kartasta arvailla ja nimetä noita valoryhmiä, tuskin siinä kovin hyvin onnistuen. Ympärilläni puhutaan jo suomea. Takanani istuu tyttö, joka häviää rahansa isälleen korttipelissä ja tekee sen vielä nauraen. Vieressäni oleva nainen näyttää olevan kovin kiinnostunut tablettitietokoneestani, eikä juuri peittele sitä. Edempänä joku mies on ottanut ehkä jo pari vodkaa liikaa.

Puolentoista viikon reissu ystävän luona on takanapäin. Olen iloinen, että olen saanut aikaa murehtia huoliani ja miettiä elämääni. Olen kuluttanut aikaani pohtimalla tunteitani ja tapahtumia; viime aikaisia ja paljon kaukaisempia. Se on auttanut minua ymmärtämään muita ihmisiä ja myöskin itseäni. Olen myös pohtinut tulevaisuutta, ja toivon, että jotain muutosta on tulossa. Jos kerran yksi kivi jo pyörii, eikö samalla voisi tyrkätä koko kasan liikkeelle? Nyt siihen olisi tilaisuus.

Ennen suurempaa muutosta menen kuitenkin kotiin, vaihdan laukkua ja käännän auton keulan kohti pohjoista. Siellä on huomenillalla minua vastassa raikasta pakkasilmaa, Lapin tunnelmaa ja mökillinen ystäviä. Luvassa iloista yhdessäoloa, hassunkurisia sattumuksia ja paljon naurua!

Ihmeiden aukiolla

Mitä olen täällä tehnyt? Olen nukkunut päivittäin puolet vuorokaudesta, syönyt mahani täyteen herkullista pitsaa ja nautiskellut ihanaa jäätelöä. Lisäksi olen kirjoitellut ja miettynyt asioita. Kun tajusin ajatuksieni vain kiertävän kehää pääsemättä mihinkään lopputulokseen, etsin tieni Ihmeiden aukiolle katsomaan muitakin nähtävyyksiä kuin kalteva tornia. Tämä on se hetki, jolloin te kaikki alkavat asiantuntijat voitte vaihtaa sivua, sillä olette googlanneet todennäköisesti väärin - minä en ymmärrä näistä nähtävyyksistä mitään, tämä blogiteksti on kirjoitettu vain ajankuluksi.

Suuntasin ensimmäisenä kastekappeliin, tuohon Ihmeiden aukion katseenvangitsijaan. Visiitti oli varsin pikainen ja sai minut ihmettelemään, miksi kukaan viitsii rakentaa noin komean rakennuksen,  eikä sen sisällä ole juuri mitään katseltavaa? Sitten vielä kehtaa veloittaa viisi euroa sisäänpääsymaksua. Noh, onpahan tuettu kulttuuriperintöä, next.

Seuraavaksi Camposanto, suuri hautausmaarakennus tuomiokirkon vieressä. Siellä olikin jo paljon enemmän katseltavaa, vaikka harmikseni valtaosa teksteistä oli kirjoitettu kielellä, jota en ymmärrä. Kaunista rakennusta ihaillessani huomasin astelevani laatoilla, joiden alla oli hautoja - se sai minut loikkimaan hullunkurisesti, etten häiritsisi vainajia. Kulutin aikaani katsellessani patsaita, hautakiviä, ihmisten luita sievissä rasioissa ja tutkiessani valtavia freskoja. Ihan mielenkiintoinen paikka.

Viimeiseksi saavuin Pisan katedraaliin, jossa olikin hämmästeltävää vaikka kuinka. Tuomiokirkossa oli kuvaaminen kielletty, mutta yritäpä kieltää sitä näiden kaikkien kiinalaisturistien keskellä. Kaivelin siis kamerani esiin minäkin. Siinä kirkonpenkillä istuessani ja koko tuota loisteliaisuutta hämmästellessäni ajattelin, kuinka sääli oli, ettei paikan lähempi tutkiminen oikeastaan kiinnostanut minua. Vaikka olenkin kokenut, etten mihinkään uskontokuntaan kuulu, olen minäkin saanut kristillisen kasvatuksen. Kyseisellä uskonnolla olisi monta tarinaa kerrottavana, arvoituksia ratkottaviksi ja salaisuuksia tutkittavaksi. Sitä on kuitenkin tuputettu joka tuutista aikanaan niin paljon, että viimeinenkin mielenkiinto sitä kohtaan on lopahtanut. Toivottavasti joku muu saa vapauden valita uskontonsa vasta sitten, kun on siihen valmis.

Ihmeiden aukio

Kastekappeli

Katedraali

Camposanto

Pisa

Kapeat kujat, vanhat kivitalot ja Välimeren tuoksu. Ensimmäiset kaksi päivää kierteli ukkonen kaupungin yllä ja vesisadetta piisasi. Siitäkin huolimatta täällä on ollut helpompi hengittää. Eilen vihdoin viimein aurinko pilkisti pilvenraosta lämmittämään, ja sain huomata, kuinka rauhallinen kaupunki heräsi eloon kylpiessään auringonpaisteessa.

Rakkaalla varasiskollani, entisellä vaihto-oppilaallamme, on täällä kotoisa huone soluasunnossa pienen kivitalon alakerrassa. Hänen lisäkseen asunnossa majailee kaksi muuta tyttöä, joista toista en ole nähnyt kuin vilaukselta, mutta toinen vaikuttaa oikein mukavalta. Ei ole mikään yllätys, ettei hän ja hänen poikaystävänsä puhu englantia, ja minusta alkaakin tuntua, että puolitoista viikkoa tuota pälätystä kuunneltuani, saatan alkaa puhua italiaa tahtomattani.

Kun kuulumiset vaihtarimme kanssa oli vaihdettu ja sydänten huolet purettu, lähdin tutkimaan kaupunkia. Liikuskelen yksin, sillä ystäväni opiskelee ahkerasti, enkä halua häiritä häntä. Ensimmäiseksi etsin Pisan tornin, ja hämmästyin siitä, kuinka kallellaan se tosiaan oli. Tornin huipulta avautuivat sanoin kuvaamattoman kauniit näkymät kaupungin kattojen ylle. Torniin kavutessani muistin kuulleeni, että sinne kiipeäminen häiritsee tasapainoaistia. Ihmettelin tuota kovin, sillä vaikka minullakin jotain häikkää korvassa on, enkä kokenut minkäänlaisia ongelmia. Alas tulinkin sitten seinältä toiselle törmäillen, enkä enää ihmetellyt lainkaan.

Eräässä pienessä kadunvarsiravintolassa tapasin mukavan nuoren italialaismiehen, joka pyysi minut illalliselle kanssaan. Hetken mielijohteesta suostuin, mitä ei olisi ehkä pitänyt tehdä, sillä siitä seurasi tähänastisen elämäni ikävystyttävimmät ja kiusallisimmat treffit. Ehkäpä jotakin tekemistä asian kanssa oli omalla hieman alakuloisella mielialallani, mutta siitä huolimatta olen päättänyt varmuuden vuoksi viettää tästedes illat ystäväni seurassa.

Ihmiset täällä tuntuvat olevan varsin avoimia ja ystävällisiä. Ei ole mikään ihme, jos kahvilan tarjoilija kysäisee päivän kuulumisia tai kadulla vastaantulija neuvoa. Laukustaan on turha kantaa sen suurempaa huolta kuin kotonakaan. Iltaolutta hakiessani lähikaupan setä naureskelee milloin mihinkin suuntaan vinksottaville hiuksilleni ja tarjoaa aina karkkia kaupan päällisiksi.

Herkkuja suklaafestivaaleilla

Pisan tornista

Pitihän se tehdä näitä perusturistijuttuja... :)

"Matkustelu - lohtua melankoliaan"

Helsinki-Vantaan lentoasema ja kello seitsemän aamulla. Löysä pipo päässä, harmaat pultsarihanskat kädessä, epäsiisti tuulipuvun takki päällä, siideri edessä ja Tansanian hiekan värjäämä ränsistynyt olkalaukku sylissä. Hetki sitten vielä ajattelin näyttäväni varsin surkealta kaikkien näiden liikemiesten keskellä, mutta paettuani baarin takimmaiseen nurkkaan kiinnitin huomioni viereisessä pöydässä istuvaan mieheen. Hänen epäselvä puheensa, huterat liikkeensä ja suttuiset vaatteensa saivat minut tuntemaan oloni mieluisammaksi. Murheita, niitä tuntui olevan hänelläkin.

Jokunen päivä aikaisemmin, keräillessäni särkyneen sydämeni palasia suihkun lattialta, muistui mieleeni eräs hyvinkin merkittävä ilta vapaaehtoistalolla Moshissa. Olin saanut viimeinkin postissa jumissa olleen pakettini. Paketin sisältö oli mitä koskettavin; oli ikävänpoisto-tyynyliina, kerran päällä pidetty lainapaita, valokuvia, aivan liian arvokas koru Afrikkaan lähetettäväksi (olivat joutuneet maksamaan sen ulos postista) ja kolme sivuinen rakkauskirje. Samana iltana huonetoverini poikaystävä jätti hänet kummempia selittelemättä. Silloin ihmettelimme, kuinka välimatka puhaltaa toiset suhteet sammuksiin, mutta toiset se roihauttaa liekkeihin. Nyt mielessäni pyörii vain kysymys: entä jos omani eivät kestäkään päivänvaloa?

Täytyy tunnustaa, että tämänkertainen matkani tuli sopivaan aikaan - sitä en tosin osaa sanoa, oliko se sattumaa vai ei. Illalla saavun Italian Pisalle, jossa minua vastassa on siskoksenikin kutsumani entinen kesävaihtarimme, ystävä monen vuoden takaa. Seuraavan puolentoista viikon aikana aion itkeä ja nauraa, ajatella, kirjoittaa ja nukkua. Tuntemattoman ajattelijan sanoin: "Matkustelu - lohtua melankoliaan." Toivon sitä samaa niin itselleni kuin myös tuolle nuhjuiselle baarin miehelle.

Kotona!

Siitä on nyt parisen viikkoa, kun koneeni laskeutui sateisen harmaalle Helsinki-Vantaan lentokentälle. Viimeisen viikonloppuni Tansaniassa olin vietellyt lähtöä valmistellen ja ystävieni kanssa yhteisistä hetkistä nauttien. Hyvästit työkavereiden kanssa olivat olleet haikeat: lahjoja, kiitoksia, halauksia, itkua ja naurua. Viikonlopun aikana olin pariinkin otteeseen saanut pidätellä kyyneleitä - jälleen yksi ikimuistoinen jakso elämässäni oli päättymässä. Paahteinen Moshi tulisi toki olemaan aina siellä, muttei enää koskaan samana. Ihmiset vaihtuvat ja kaupunki muuttuu. Tuskinpa toinen vierailu tulisi olemaan läheskään niin rakas kuin ensimmäinen.

Lähtöä oli helpottanut kovasti se, että olin pitänyt itseni kiireisenä viimeiset päivät. Ikävä kotona odottavia rakkaita kohtaan oli jo alkanut paisua. Kun sitten yli kolmen kuukauden eron jälkeen viimein näin saapuvien porteilla odottelevan kesäheilani, jota jo nykyään rohkenen poikaystäväkseni kutsua, helpotus oli suuri ja lämmin olo valtasi koko kehoni. Siinä hän nyt oli; kosketus siihen elämään, joka minulla oli ollut ja joka minua oli vastassa, kaikkine iloineen ja suruineen. Se mies, joka antoi merkityksen kotiin palaamiselleni.

Kun viimein maltoin irroittaa otteeni hänestä, lähdimme ajelemaan kohti kotia sadepisaroiden valuessa noroina auton sivuikkunoita pitkin. Meidän oli tarkoitus mennä illalla ulos syömään kahden kesken, mutta jokin sai minut aavistelemaan muuta. Saavuimme tuttuun ravintolaan, jossa meille ojennettiin aluksi shamppanjalasit käteen. Huomasin viisi ylimääräistä lasia tarjottimella, mikä osoitti aikaisemmat aavistukseni oikeaksi - jotain oli tekeillä. Minut ohjattiin terassille. Siellä joukkueellinen hullunkurisia ystäviäni värjöitteli vieressään valkoinen lakana, johon oli raapustettu "Tervetuloa kotiin Elisa" ja kaikkien paikallaolijoiden nimet. Eniten hämmästyin siitä, että perheeni, äiti mukaanlukien, oli saatu houkuteltua paikalle. Mutta miksi ihmeessä koko konkkaronkka odotti minua kylmästä hytisten ulkona? Sekin selvisi, kun rakas kultainen noutajani riensi häntä heiluen tervehtimään minua. Kaikki, todellakin kaikki, oli kutsuttu paikalle!

Niin me söimme, nauroimme ja vaihdoimme kuulumisia kaikki yhdessä, pitkän pöydän ääressä. No, ehkä myös vähän häiriköimme muita asiakkaita riehakkaalla äänenkäytöllämme, muttei kukaan tohtinut riemuamme latistaa. Koko ilta sai minut ihmettelemään, kuinka minunlaiseni pieni ihminen, joka ajoittain osaa olla varsin kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, voi saada ympärilleen niin valtavan määrän hienoja ystäviä. Ystäviä, jotka iloitsevat kotiinpaluustani, jotka välittävät minusta ja jotka tarpeen niin vaatiessa rientävät apuun. Mitä niin hyvää minä muka olen tehnyt, että kaikki nuo ihmiset vaivautuvat paikalle?

En ehkä osaa osoittaa kiitollisuuttani kylliksi, saati pukea sitä arvonsa mukaisesti sanoiksi. Toivon kuitenkin, että läheiseni tietävät minun arvostavan heitä suuresti. Jokainen heistä tuo valtavasti iloa elämääni. Jokainen heistä antaa minulle syyn olla täällä. Jokainen heistä tekee tästä paikasta minulle kodin.

Näitä maisemia tulee ikävä!

Lomalla - Jambiani, Sansibar

Turkoosin värisenä kimalteleva Intian valtameri, valkohiekkainen silmän kantamattomiin jatkuva ranta, suolantuoksuinen ihoa lempeästi hyväilevä tuuli. Raikas mojito, herkullinen pihvi ja piristävä hedelmäsalaatti.

Kun saavuin bungalow-kylään jossain Jambianin laitamilla, huomasin ensimmäisenä hiljaisuuden. Ainoat kuulemani äänet olivat pehmeästi kuiskaileva tuuli ja kaukainen meren kohina. Ei kanoja - en tajunnutkaan kuinka hermoille käyvää naapurin kanalasta kuuluva jatkuva kaakatus Moshissa on ollut. Ja ihanaa; ei pölyä! Rannalla oleva hiekka on kyllä hienon hienoa, mutta se ei onneksi lennä tuulen mukana.

Eilen viettelin aikaani tutkiskellen rantaa. Siellä oli muitakin viettämässä myöhäistä iltapäivää. Turistit ihailivat auringonlaskua, nuoret pojat pelasivat palloa ja joku ulkoilutti koiraansa. Nuori masaimies ajoi minua vastaan polkupyörällä ja yritti houkutella kauppaansa. Kieltäydyin ja sanoin haluavani nautiskella illasta. Hän jäi katselemaan perääni kummissaan. Vuorovesi oli nostanut rannalle vaikka kuinka paljon toinen toistaan kauniimpia simpukoita. En malttanut olla poimimatta muutamaa niistä mukaani. Ja - en voi olla lisäämättä - edelleen niin ihanan hiljaista!

Tänä aamuna heräsin aikaisin, sillä lähdimme muutaman muun turistin kanssa delfiiniretkelle. Noin parinkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen saavuimme rannalle, jossa nousimme veneeseen. Delfiinejä ei tarvinnutkaan kauaa etsiä ja pian pulikoimme snorkkeleiden kanssa noiden kauniiten olentojen seassa. Niitä ei näyttänyt lainkaan häiritsevän läsnäolomme, vaan ne tuntuivat oikein haluavan esiintyä. Ne pyörivät veneemme läheisyydessä käyden useita kertoja pinnalla. Yksi nosti päänsä veden pinnan yläpuolelle ja alkoi pyöriä. Hetken kuluttua saimme seuraa muista turisteista veneineen. Pian veneitä oli niin paljon, että delfiinit näyttivät häiriintyvän. Siinä vaiheessa me päätimme lähteä pois.

Olen täällä lauantaihin asti. Loppupäivät ajattelin vain rentoutua, nauttia auringosta ja hiljaisuudesta. Viettelen aikaani hotellilla aurinkoa ottaen ja lueskellen, rannalla kävellen ja ehkäpä piipahdan tutkimusretkellä Jambianin kylässä. Ilman suunnitelmia siis, lomaillen vain!

Raun päiväkoti

Perjantaina sain viimein mahdollisuuden vierailla Raun alueen päiväkodissa. Alue on köyhää ja suuri osa sen asukkaista on HIV-positiivisia. Raun päiväkoti on perustettu suomalaisten toimesta ja toimii pienen suomalaisen Sama Aurinko - yhdistyksen sekä muutaman muun ulkomaisen sponsorin rahoituksella. Päiväkodissa on noin 30 lasta, iältään 3-6 -vuotiaita. Päiväkodin tiloissa toimii myös HIV-positiivisten naisten ryhmä.

Päiväkodin rakennus on pieni ja värikäs. Sen seiniä koristavat maalaukset, joissa seikkailee erilaisia eläimiä ja opetetaan numeroita sekä kirjaimia. Heillä on isompi luokkatila, jonka lattialla lapset leikkivät, opettelevat uusia asioita, nukkuvat ja syövät. Rakennuksessa on myös oma huone pienemmille lapsille ja positiivisten naisten ryhmälle.

Ajattelin, että lapset vierastaisivat minua, mutta päinvastoin. Kun astuin sisään, lapset ympäröivät minut ja pyrkivät heti syliin. He halusivat tutkia käsiäni ja hiuksiani. He esittelivät minulle lelujaan sekä piirtämiään numeroita ja kirjaimia. Lasten silmistä loisti vilpitön ilo.

Tapasin päiväkodilla myös kummilapseni, jonka muut vapaaehtoiset olivat paria viikkoa aiemmin minulle arponeet. Tuen siis kuukausittain päiväkodin toimintaa Sama Auringon kautta ja vastineeksi saan välillä kuulla kummilapseni kuulumisia. Bruno on 4-vuotias poika, joka näytti kulkevan hieman omia polkujaan. Hän hakeutui puuhastelemaan omaan rauhaansa, tuppasi hieman pomottelemaan muita, mutta osasi myös nauraa ja leikkiä muidenkin kanssa. Kun joku vei häneltä lelun, hän koetti näytellä minulle itkevää - hieman surkeasti siinä onnistuen, sillä minun virnistelyni sai hänet nauramaan. 

Menimme käymään viereisellä koululla parin vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Koulun pihalla kuului heleää lasten laulua toisten lasten leikkiessä. Siellä kolmessa eri rakennuksessa, reikäisen peltikaton alla, opiskeli pieniä koululaisia. Lähes kaikilla oli sievät koulupuvut päällä. He jakoivat kapeat, ikivanhan näköiset pulpetit kolmen lapsen kesken ja vuoroin näyttivät meille peukkua, vuoroin vilkuttelivat.

Minulla kävi tuuri, sillä pääsin myös tutustumaan muiden vapaaehtoisten kanssa erään Raun päiväkodin lapsen kotiin. Hänen kotinsa sijaitsi kymmenen minuutin kävelymatkan päässä tieltä, viidakon katveessa. Pihapiirissä oli kaksi taloa ja sen halkaisi pitkä pyykkinaru. Iloinen nainen, perheen äiti, toivotti meidät tervetulleiksi ja johdatti meidät kurjemman näköiseen rakennukseen. Sisään astuessamme meille selvisi, että rakennus olikin itseasiassa eläinsuoja, jossa äiti ja kolme lasta asuivat eläinten kanssa. Nurkassa nökötti surkean näköinen ohuen ohuella patjalla varustettu sänky, jossa kaikki nukkuivat. Sängyn vieressä nuotiolla äiti teki ruokaa. Toisessa nurkassa oli vaatekasa. Eläimet valloittivat tilasta öisin yli puolet.

Isä oli kuulema ajanut heidät asumaan sinne äidin mielisairauden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että perhe kuului Chagga-heimoon. Vanhan tavan mukaan isä asuu omassa talossaan, poikalapset omassaan ja naiset eläinten kanssa samassa talossa.

Perjantai oli hieno päivä, täynnä uusia kokemuksia. Käsittämätöntä kuitenkin, kuinka väsyttävää kolmenkymmenen lapsen kanssa leikkiminen onkaan. Onneksi päiväkoti on kuitenkin olemassa, sillä se mahdollistaa työllistymisen monen lapsen vanhemmalle. Hatunnosto Raun päiväkodin työntekijöille, vapaaehtoisille ja sponsoreille!

Raun päiväkoti

Lasten luokkahuone

Brunon kanssa läpsyttelypeliä

Tässä valmistetaan ruokaa Raun päiväkodin lapsille

Aamiaista!

Chagga-perheen koti

Tila, jossa sekä perheen äiti ja lapset sekä eläimet majoittuvat

Kuinkas tästä noustaan? :)