Vinga-Tingaa, saunaa ja pyykkiä

Vihdoinkin oon terveiden kirjoissa taas! Viikonloppu on kuitenkin mennyt rennosti ottaen ja voimia keräillen.

Eilen kävimme eräässä paikassa, jonka nimesin Vinga-Tingaksi, koska oikeaa nimeä en millään muista. Se on keskustan liepeillä sijaitseva pienistä hökkeleistä koostuva kylä, jossa myydään paljon erilaisia käsin tehtyjä muistoesineitä: tauluja, patsaita, koruja, soittimia, kippoja, salaatinottimia, leikkieläimiä, pullonavaajia... Kaikkea mitä nyt voi vaan kuvitella. Ja siellä me opettelimme tinkaamaan! Tähän täytynee huomauttaa, että olen varsin surkea siinä; en uskalla, enkä kehtaa. Aina kun kuvittelin saaneeni hyvän hinnan, tajusin että olisin ehkä saattanut saada paremmankin. Mutta tinkaaminen oli itseasiassa hauskaa. Kukaan ei yrittänyt tuputtaa mitään ja tuli höpöteltyä joutavia myyjien kanssa. Kotiin lähtiessä olin jo niin harjaantunut, etten antanut taksikuskin huijata meiltä kahta tonnia pikaisen jäätelön osto -pysähdyksen takia, vaan sain sen tingattua samaan hintaan.

Illalla pääsimme testaamaan pihasaunaamme. Saunamme muistuttaa hieman savusaunaa, sillä kiukaassa ei ole piippua. En kuitenkaan usko, että sitä koko päivää lämmitellään. Hiilloksella kuitenkin mentiin, eikä lievä savun katku haitannut ketään. Oli ihanan rentouttavaa käydä saunassa, oli pitkästä aikaa puhdas olo! En ede muista, milloin viimeksi olen päässyt saunaan.

Saunan jälkeen viettelimmekin iltaa kynttilän valossa. Ensin meni sähköt, sitten generaattori. Sittenpä odoteltiinkin melko kauan sähkömiestä. Kun sähkömies tuli, lähti pelastuspartio Anna and co. hakemaan meille toista generaattoria. Matka ei ollut ollut kovin ruusuinen, sillä autokin oli juminut jonnekin kiinni. Juuri hetkeä ennen kuin he pääsivät kotiin, sähköt tulivat takaisin. Näin afrikka yllättää!

Tämän päivän ohjelmassa on ollut vain auringonottoa läheisen hotellin altaalla ja - ah niin ihanaa - pyykkäystä. Pesemme siis pyykit itse käsin sankossa. Rakkaat ystävät, jos joskus päätätte tulla tänne, älkää kerätkö pyykkiä kahta viikkoa ja minimoikaa tuomienne valkoisten vaatteiden määrä! Ennen tuskastelin joka pyykkikerralla valkoisen työpaitani kanssa - minusta tuntui, että joka pesukerran jälkeen siitä tuli entistä keltaisempi. Seurasin paikallisten pyykkäystä ja sen perusteella triplasin käyttämäni pesuainemäärän. Tämä auttoi ja jälleen minulla on vitivalkoinen paita huomista työpäivää varten.

Loppujen lopuksi pyykkäys on kuitenkin ihan mukavaa ajanvietettä, jos ei ole niin nuuka lopputuloksen suhteen. Tulee rupateltua ja hupsuteltua muiden kanssa, tai jos pyykkää yksin, saa aikaa pohtia syntyjä syviä. Niin ja jos äeti näkis, oes tytöstään ylypee!

Ps. Eilen käytiin ulkona syömässä (kyllä, uskalsin!), mä sain pihviä!

Lääkärireissu

Tämä viikko on mennyt sairastelun merkeissä. Maanantai-iltana minulle nousi kuume, keskiviikko-aamuna lämpöä oli 39, 6 ja maha totaalisen sekaisin. Muistutin kasvoiltani lähinnä kalkkilaivan kapteenia. Ei ollut siis juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä lääkäriin.

Odottelu yksityisen terveysaseman aulassa tuntui tuskallisen pitkältä ajalta. Tunnin odotelun jälkeen pyysin päästä petiin, sillä voin todella huonosti. Silloin alkoi tapahtua. Pääsin jonojen ohi ja joku täti talutti minut osastolle pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat huurrettua lasia. Pääsin viltin alle natisevaan petiin, josta minulta veloitettiin parikymmentä tonnia (n. 10 euroa). Maksu respaan lääkärikäynnistä oli 10 000 shillinkiä.

Kohta ympärilleni pölähti neljä valkotakkista paikallista manuaalisen verenpainemittarin, stetoskoopin ja potilaskansion kanssa. He hokivat "Pole! Pole sana!" ja pohtivat porukalla, että mitäs nyt tehdään. Yritin vastailla kysymyksiin, mutta järki ei luistanut niin paljon, että olisin tajunnut puoliakaan kysymyksistä. Valitin kovaa kuumetta. Lyhyt hiuksinen täti läimäytti kätensä poskelleni ja totesi, että no niinpä tuntuu olevan. Kohta minulle tuikattiin kuumemittari kainaloon.

Minulle syötettiin paracetamolia, sillä kuume oli saatava laskemaan. Muut valkotakkiset lähtivät suunnittelemaan muualle, lyhyt hiuksinen täti jäi antamaan minulle kipupiikin ja laittamaan minut tiputukseen. Täti kielsi minua liikuttamasta kättäni, ettei kanyyli irtoaisi. Pian paikalle tuli labraryhmä; taas neljä uutta valkotakkista hokien samaa kuin aiempi ryhmä. Muut katsoivat vierestä, kun yksi sitoi käteeni kiristyssiteeksi kumihanskan ja otti verikokeen. Laboratorioon oli annettava taas parikymmentä tuhatta shillinkiä. Sitten minulle annettiin lupa nukahtaa.

Seuraavan kerran kun avasin silmäni, huomasin, että joku oli vaihtanut tipan suolaliuosputelin. Nukahdin uudelleen. Toisen kerran herättyäni, minua pyydettiin ottamaan pissa- ja kakkatestit. Sitten nukahdin taas. Myöhään iltapäivällä herätessäni sain kuulla diagnoosin: virtsaputken tulehdus ja ruokamyrkytys. Virtsaputken tulehduksen ovat kuulema kautta aikain kaikille talomme asukkaille todenneet. Päättelin siis, ettei lääkäreillä todellisuudessa tainnut olla harmaintakaan aavistusta siitä, mikä minua vaivasi. Määräsivätpähän kuitenkin minulle paracetamolia, antibioottia ja jotain ällöttävää juotavaa suolalitkua. Loppujen lopuksi lääkärireissu tuli maksamaan yhteensä noin 90 000 shillinkiä eli noin 45 euroa.

Pääsin illaksi kotiin. Tunsin oloni voimakkaammaksi ja kuulema näytinkin paljon terveemmältä. Nyt kuumetta on enää vain vähän, mutta maha ei ole vieläkään asettunut. Mutta kyllä tästä ehkä vielä parannutaan! :)

Kaikki huutaa: "Apua!"

Viikonloppuna seurasimme sekavin tuntein kahden vapaaehtoisemme työpaikan, Msamarian katulapsikeskuksen tilanteen kehittymistä. Katulapsikeskus toimii täysin lahjoitusten voimin ja antaa kodin noin kolmellekymmenelle kadulta pelastetulle lapselle. Meille selvisi viikonloppuna, ettei Msamaria ollut kyennyt maksamaan vuokraansa, joka oli jo neljä kuukautta myöhässä. Vuokranantaja oli uhannut perjantaina heittää lapset ulos, mutta oli kuitenkin luvannut vielä viikon maksuaikaa. Tilanne alkoi vaikuttaa jo melko toivottomalta, sillä myöhästyneen laskun lisäksi seuraavan vuokramaksun ajankohta läheni. Onneksi vapaaehtoisemme saivat järjestettyä lahjoituksena Suomesta myöhästyneen vuokran verran rahaa ja löysivät myös jatkuvan sponsorin, joka lupasi maksaa jatkossa katulapsikeskuksen vuokrat.

Msamarian tilanne sai minut pohtimaan, kuinka itse auttaisin apua tarvitsevia. Toiset työntävät rahaa joka paikkaan, mihin vain ehtivät. Toiset auttavat konkreettisemmin; ilahduttavat lapsia ja puhdistelevat heidän hoitamattomia haavojaan. Itselläni ei ole vara lahjoittaa reissubudjetistani suuria summia, sillä todennäköisesti muutenkin elelen luotolla ensimmäisen kuukauden kotiin päästyäni. Oma työpaikkani ei myöskään ole mikään varsinainen auttamiskohde. Miten minä auttaisin?

Avun tarvitsijoita on paljon. Jonkun kodin rakentaminen on jäänyt rahan puutteen vuoksi kesken, toisella ei ole vara ostaa lapselleen vaippoja, kolmas ei saa apua sairauksiinsa. Vammaisilla lapsilla ei ole tarvittavia apuvälineitä ja joissain paikossa lapsilla on järkyttävän huonot tilat. Jos annat lapselle tikkarin, kohta heitä on kymmenen pyytämässä lisää. Yhden pienen ihmisen ei ole mahdollista auttaa kaikkia. Ketä minä auttaisin?

Yövartijallemme tilasin äidiltäni villasukat kylmiksi öiksi jalkoja lämmittämään, ja eräälle jalkansa halvanneelle kerjäläiselle olen antanut pikku rahaa ohikulkiessani. Laitoin hieman rahaa myös parin vapaaehtoisemme keräykseen, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman monta katulapsikeskuksen lasta kouluun. Aion käydä vierailulla lastentarhassa, jossa suuri osa lapsista on HIV-positiivisia. Jätän valtaosan vaatteistani tänne kierrätykseen. Ja toisaalta, tukeehan jo pelkkä täällä olemiseni paikallisten toimeentuloa; kuljen dala dalalla ja ostelen matkamuistoiksi laukkuja katumyyjiltä.

Ehkä oma auttamiseni lähtee pienistä asioista. Ei maailmaa paranneta yhdessä päivässä, eikä yhdellä teolla.

Lisää Msamarian katulapsikeskuksen tilanteesta ja Lapset kouluun! -keräyksestä voi lukea Tiian ja Ninan blogista: http://tiianinatanzania.blogspot.com

Ihmeitä työvuorosuunnittelussa ja työnjaossa

Nyt, kun kun muutama iltavuoro ravintolassa on tehty, voin jo todeta, ettei päivä ole kovin kiireinen. Iltavuorossa aloittelemme valmisteluhommilla, sitten taas istumme parisen tuntia ja palvelemme muutaman hassun asiakkaan. Auringon laskiessa alkaa kuitenkin tapahtua ja silloin tarjoilijoita on jopa liian vähän.

Työvuorosuunnittelu on edelleen hieman ihmetyttänyt minua. Aloitamme ja lopetamme vuoron aina samalla määrällä henkilökuntaa, oli tekemistä tai ei. Juttelin asiasta päällikkömme kanssa ja minulle selvisi, ettei täällä ole järjestelmää, jotta voitaisiin maksaa työntekijöille tuntien mukaan vaan kaikki saavat kuukausipalkan. Työtunteja ei myöskään yritetä järjestää painottumaan enemmän kiireajalle, mikä olisi ehkä ravintolan tehokkuuden kannalta järkevää. Tähän selitys oli: "Niin ei vain tehdä."

Työnjako jaksaa myös hämmästyttää; kaikilla on omat työtehtävänsä, eivätkä muut niihin kajoa. Eräänä iltana meiltä melkein loppui haarukat ja ajattelin hetkeksi mennä auttamaan tiskiin. Minut komennettiin pois tiskialtaalta ja minulle kerrottiin, että heillä on palkattu työntekijä sitä varten. Palasin siis seisoskelemaan vakiopaikalleni oven viereen terassille ja tiskaaja jatkoi hiki hatussa töitään.

Jaamme pöytäseurueet tarjoilijoille tulojärjestyksessä, eikä tästä järjestyksestä poiketa. Jos tulee varaus, varauksen vastaanottaja kyseisen pöydän itselleen muiden pöytien lisäksi. Yleensä illan aikana jotkut tarjoilijat ovat täysin ylityöllistettyjä, kun taas toisilla ei ole mitään tekemistä. Itselleni tilanne on hankala, sillä toisaalta asiakkaat odottavat palvelua, mutta en voi mennä tekemään toisten töitäkään. Jos joku pöytäseurue pyytää jotain muulta kuin omalta tajoilijaltaan, tämä tarjoilija kipittää kyseisen pöydän tarjoilijan luo, kertoo mitä asiakkaat haluavat ja palaa jatkamaan seisoskelua seinän vieressä. Jos tuuri käy, tarjoilija saattaa saada luvan auttaa toista. Voitte kuvitella, kuinka tämä vaikuttaa palvelutasoon ja miltä se näyttää asiakkaan näkökulmasta katsottuna.

Tälle en ole keksinyt muuta selitystä kuin tippauskulttuurin. Tarjoilijan palkka ei kai ole järin suuri, mutta turistit tippaavat varsin hyvin - niinpä tarjoilijat pitävät kynsin hampain kiinni omista pöydistään. Toisaalta kukaan ei halua toisen virheitä omalle kontolleen, sillä jos jotain jää veloittamatta, työntekijät maksavat itse. Työnantaja ei ota takkiinsa edes pienimpiä virheitä.

Nämä ajatukset purkaneena onkin taas hyvä suunnata iltavuoroon!

Kotiutunut

Olen aivan unohtanut kertoa teille, kuinka olen päässyt yli lievästä kulttuurishokistani ja elämä on alkanut vihdoin luistaa vieraassa maassa. Ihmettelen edelleen paikallisten huoletonta elämäntapaa, mutta olen kuitenkin löytänyt oman tieni muiden joukossa. Töissä teen valmistelut kaikessa rauhassa, enkä enää kotoiseen tapaan odota kiirettä - kiirehdin vasta sen tultua. Kun on aikaa, etsin uusia asioita ihmeteltäväksi ja jututan työkavereitani tai asiakkaitamme. Vapaa-aika kuluu muiden vapaaehtoisten kanssa jotain mukavaa puuhaillessa ja rentoutuessa. Iltaisin, muiden jo nukkuessa, saan helposti juttuseuraa yövartijastamme Babusta, vaikkei meillä yhteistä kieltä olekaan. Vapaaehtoistaloamme kutsun jo kodiksi ja koiriamme "meidän koiriksemme."

Eräs asiakas kertoi minulle tänään, että hänen tyttärensä haluaisi tulla tänne vapaaehtoistyöhön, mutta hän ei päästä turvallisuusasioiden vuoksi. Yllätyin itsekin, kuinka puolustelin Moshia. Varovainenhan saa olla joka paikassa, mutta maalaisjärkeä käyttämällä ja yhteisiä turvallisuussääntöjä noudattamalla täälläkin pärjää. Meillä on hyvä vartiointi ja koen olevani täysin turvassa kotimme valkoisten porttien sisäpuolella.

Olen jopa alkanut nauttia työmatkoistani, joilloin saan kuljeksia kaupungilla ja tulla dala dalalla yksin kotiin. Minut erottaa muista paitsi ihonvärini, myös reippaan kävelytahtini perusteella. Paikallisten hitaaseen tallustelutyyliin tuskin ihan heti opin. Ehdin kuitenkin katsella ympärilleni ja uskallan pysähtyä katselemaan kauppojen tarjontaa kadun varressa. Olkalaukustani en enää pidä kiinni puristamalla, vaan annan sen roikkua vierelläni. Tänään joku mies alkoi jututtaa ja seurata minua keskustassa. Eksytin hänet näppärästi menemällä kauppaan. 

Dala dalassa juttelen vieraiden kanssa bussin huonoista penkeistä ja milloin kenenkin selkävaivoista. Kävellessäni pysäkiltäni kotiin myöhäisiltapäivän aurinko häikäisee silmiäni. Tervehdin vastaan tulevia tuntemattomia ihmisiä swahiliksi. Pienet lapset vilkuttelevat ja heittelevät minulle ylävitosia. Silloin ajattelen, että kyllä, minun on täällä hyvä olla.
.

Vierailu masaikylässä

Keskiviikkoaamuna herätys kello 04:30, pikasuihku, auton pakkaus ja nokka kohti masaikylää. Täällä ei ole tapana tehdä reissuja kesken työviikon, mutta olimme saaneet ainoina valkoisina kutsun tulla seuraamaan paimentolaiskansan harvinaista rituaalia, jossa miehistä tulee vanhempia sotureita.

Määränpäämme sijaitsi savannilla, syrjässä muusta asutuksesta. Viimeistä kylään johtavaa tienpätkää ei tahtonut edes tieksi tunnistaa. Jätimme automme kävelymatkan päähän; kohtaan, jossa keskellä tietä seisoi suuri termiittikeko. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisen näköisiä puita ja kuivahkoja pensaita. Savesta rakennetut talot oli pystytetty harvakselleen. Kylän keskiössä oli puun oksista kyhätty karja-aitaus. Meidät toivotettiin tervetulleiksi ja pyydettiin istumaan hetkeksi ennen varsinaista kylään tutustumista. Vieraiden kuulema kuului tehdä niin, sillä se toi siunausta kylään.

Päivän rituaaliin kuului ensimmäisenä muutaman vuohen ja parin naudan teurastus, mikä tehtiin veitsellä. Olen iloinen, että Suomessa eläimet on tainnutettava ennen veren laskua. Tajuissaan kuiviin vuotavan eläimen kerran nähneenä voin kertoa, ettei se ollut kovin kaunista katseltavaa. Mutta, maassa maan tavalla ja masaithan pyrkivät mahdollisimman luonnonmukaiseen elämään. On myös arvostettavaa, kuinka he käyttävät kaiken mahdollisen eläimestä hyödyksi; naudasta jäljelle jäivät vain hampaat ja leukaluut.

Seuraavaksi rituaalin kohteena olevat miehet istuutuivat ryhmänä karja-aitaukseen. Paikalla oli miehiä myös läheisistä kylistä, yhteensä heitä oli noin kahdeksankymmentä. Heidän naisensa istuutuivat omaksi ryhmäkseen heidän vierelleen ja muut masait kerääntyivät heidän ympärilleen. Kylän vanhimmat kiersivät kehää miesten ympärillä ja heittivät maitoa heidän päälleen. Tämän jälkeen naiset tarjoilivat miehille maitoa ja alkoholia. Ennen rituaalia miehillä oli ollut pitkä ajan jakso, jolloin he eivät olleet saaneet syödä ja juoda vanhempiensa ja vaimojensa edessä. Rituaalin jälkeen tämä oli taas sallittua.

Aamun puuhastelujen jälkeen masait lähtivät tekemään päivän töitään ja me vetäydyimme varjoon. Ohjelma jatkui vasta iltapäivällä, jolloin oli vuorossa uusien vanhempien sotureiden tanssi. Miehet marssivat jonossa kylään rytmikkäästi hymisten ja jotain hokien. Yksi mies hyppi jonon edellä ja löi kilvellä maahan. Pari muuta miestä esitti taistelua hänen kanssaan. Yhtäkkiä tapahtui jotain, joku miehistä poikkesi rivistä ja alkoi säntäillä päättömästi ympäriinsä. Väkijoukko henkäisi. Jotkut tarrautuivat voimalla miehestä kiinni tämän sätkiessä holtittomasti ja koristessa vaikeasti. Minulle kerrottiin, että kyseinen mies oli ollut niin syvällä rituaalissa, että oli joutunut jonkinmoiseen transsitilaan. Kohta miehiä alkoi putoilla rivistä enemmänkin, lähes parisen kymmentä. Näky oli melko uskomaton.

Jono jatkoi matkaansa karja-aitaukseen ja muodosti ringin sen keskelle. Miehet alkoivat vuoronperään nousta varpailleen ja laskeutua taas seisomaan normaalisti. Vuoronperään muutama masai erottui ringistä, juoksi villisti sen keskelle ja hyppi tasajalkaa ilmaan. Olin juuri ajatellut, että olisipa hienoa päästä ringin laidalle ottamaan kuvaa, mutta siellä varmaan olisi liian vaarallista. Samassa iso maisaimies tarttui minua kädestä, sanoi "come" ja veti minut ringin keskelle. Siellä sitten seisoin haavi auki, ainoana valkoisena kamera kädessä. Miehet hyppivät ympärilläni ja tunsin heidän matalan hyminänsä voiman selässäni. Iso masai mies sanoi minulle: "no problem, move" ja osoitti kameraani. Kädet täristen yritin ottaa videokuvaa. Huojennuin, kun huomasin parin ryhmämme jäsenen livahtavan luokseni. Olimme vielä hetken keskellä, sitten iso masaimies johdatti meidät turvaan ihmisjoukon laidalle. Kokemus oli huikea!

Seurasimme masaiden tanssia aikamme, kunnes lähdimme jatkamaan matkaamme yöpymispaikallemme kuumille lähteille. Keskellä karua savannia oli vihreämpi alue, jonka suurten puiden katveessa oli pieni lampi. Vesi oli niin puhdasta, että pinnalta saattoi nähdä pohjaan, vaikka syvyyttä oli 3-4 metriä. Siellä uida polskuttelimme sekä teimme tutkimusretken sukellellen ja uiden puroa pitkin toiselle lammelle. Torstaina opettelin snorklaamaan, kovin hankalaa oli. Iltaa istuimme nuotiolla jutustellen niitä näitä. Ai niin, ja näimmehän Zazu-linnun ja tulikärpäsiäkin!

Vamhemmat miehet heittävät maitoa tulevien vanhempien sotilaiden päälle

Masainaisia

Ruoanlaittoa keskipäivällä

Marssi ja taistelu

Transsi

Masaiden tanssi

Tiia, Arttu ja minä piirin keskellä. Thanks for the photo, Josy!

Hot spring

Retki vesiputoukselle

Eilen aamulla starttasimme kymmenen aikaan ja lähdimme puolen päivän reissulle Materuni-vesiputouksille. Ajoimme autolla vajaan puolisen tuntia vuorelle. Matkalla näimme pienen kylän, lapsia matkalla kirkkoon ja banaanipuualueita. Kyseisen kylän asukkaat saavat elantonsa myymällä banaania ympäri maata. Näimme myös, kuinka paikalliset kuivaavat eläinten rasvaa roikottamalla sitä ulkona auringossa. Myöhemmin kuivattu rasva murskataan ja käytetään muun muassa keittoihin. Täällä käytetään kaikki liha hyödyksi. Eräs mies kauppasi kylän läpi menevän tien varressa naudan osia; jalkoja polvesta alaspäin katkaistuna, leukaa, rasvaa...

Parkkeerasimme automme kylän laidalle, vuorelle  n. 1500 metrin korkeuteen. Tästä jatkoimme matkaamme jalkaisin pientä polkua pitkin kolmisen kilometriä. Jo alkumatkasta eräs mies pysäytti meidät ja näytti meille, kuinka he tuottavat kahvia. Heillä oli pieni määrä omilta viljelmiltä haettuja kahvipapuja, joita he kuorivat alkeellisen näköisellä laitteella, kuivasivat auringossa ja paahtoivat nuotiolla. Kahvipurua he tekivät murskaamalla pavut isohkossa puun rungosta tehdyssä kupissa jättimäisellä puumurskaimella.

Näimme polun varrella huikeiden maisemien lisäksi paikallisten asuttamia savitaloja. Alkoi hieman nolottaa se, kuinka lapsena valitin omille vanhemmilleni kotimme sijainnista maalla, puolen tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Meillä oli sentään auto, eikä ajomatkan päätteeksi tarvinnut kävellä paria kilometriä kinttupolkua pitkin. 

Eräät paikalliset antoivat meidän maistaa banaaniolutta. Banaaneja on siis erilaisia; meille tuttuja makeita banaaneja, ruokabanaania, olutbanaania... Banaaniolut oli siivilöity, mutta silti siinä oli hedelmälihaa paljon. Se oli vaaleaa juomaa, joka maistui ruisleipätaikinalle. 

Vihdoin saavuimme vesiputoukselle, joka oli kuin pieni paratiisi rehevän viidakon siimeksessä. Linnut lentelivät sen ympärillä ja ihmiset nautiskelivat auringosta viheriöllä sen vieressä. Nuoret leikkivät vedessä ja kiipeilivät vesiputouksen takana kalliolle. Vuorilta tuleva vesi oli puhdasta ja kirkasta, mutta jäätävän kylmää. Keräsin kuitenkin kaiken rohkeuteni ja kävin polskimassa vesiputouksen alla. Jos saksalaisetkin uskalsivat, olihan meidän suomalaistenkin mentävä! Söimme retkieväämme ja rentouduimme penkereellä ihastellen näkymää. 

Lopulta me, rättiväsyneet reissulaiset lähdimme raahustamaan kohti kotia. Päivän reissu oli hieno kokemus, onneksi näitä on tulossa vielä lisää!

Kahvia! Vasemmalla kuorimalaite, oikealla murskauskuppi

Näimme polulla myös pienen kiukkuisen kameleontin.

Savitaloja.

Banaaniolutta, olkaa hyvät!