Matkalla tänne tunsin lievää pahoinvointia - paatti keinui ja vaappui, piti meteliä kuin vetelisi viimeistä päiväänsä. Kolmas turkkilainen, jonka tapasin, kertoi minun ehdottomasti tarvitsevan turkkilaisen poikaystävän ja hän olisi siihen rooliin paras. Check-in:n tekeminen hostelliin ei onnistunutkaan käden käänteessä, sillä ennen sitä minulle tarjottiin aamiainen viiden turkkilaisen seurassa. Oliiveja, rucolaa, tomaattia, paprika-salami munakasta, viinirypäleitä, turkkilaista teetä... Kaikkia mausteita unohtamatta. Nams!
Hostellini on sokkeloinen ja jokseenkin epäsiisti, mutta täällä tapaa jos jonkinmoista matkaajaa; kaikki ystävällisiä ja iloisia. He suorastaan odottavat kaikkien istuvan saman pöydän ääreen. Tapasin kalifornialaisen miehen, jonka kanssa lähdin tutkimaan viereisen kaupungin rantoja. Matkaseurani oli mitä mahtavin, kuulin elämäntapareissaajan tarinoita eri puolilta maailmaa. Rannat... No, löysimme ainakin kirkkaan puhdasta vettä. Kiviä liikaa ja rannassa hiekkaa vain pari hassua metriä. Meidän tavan tallaajien lisäksi täällä nähtävästi lomailee varakkaampaakin väkeä, sillä löysimme myös korkeatasoisempia rantaklubeja.
Ensimmäinen tunne tästä paikasta on se, etten pidä siitä. Tuntuu siltä, ettei täällä voi hengittää. Ehkä se johtuu kaupungin suuresta koosta ja ahtaudesta. Et koskaan näe kovin kauas, sillä talot ovat vieri viereen rakennettu ja kadut yhtä labyrinttia.
Toisaalta, ehkä ahdistus täällä johtuu siitä, että ikävöin paljon Kosia ja uusia ystäviäni. Olen alkanut inhota hyvästien jättämistä. Viimeiset päivät olen ollut hiljaisella tuulella. Ensin ei oikein tiennyt, mitä läheisimmille ystävilleen sanoisi. Sitten on surullinen, koska ei osannut sanoa oikein mitään.
Ehkä tämä parin päivän Bodrumin pysähdys on hyvästä; saa ikävöidä aikansa täällä ja on sitten valmis uusiin seikkailuihin Tansaniassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti