Kotona!

Siitä on nyt parisen viikkoa, kun koneeni laskeutui sateisen harmaalle Helsinki-Vantaan lentokentälle. Viimeisen viikonloppuni Tansaniassa olin vietellyt lähtöä valmistellen ja ystävieni kanssa yhteisistä hetkistä nauttien. Hyvästit työkavereiden kanssa olivat olleet haikeat: lahjoja, kiitoksia, halauksia, itkua ja naurua. Viikonlopun aikana olin pariinkin otteeseen saanut pidätellä kyyneleitä - jälleen yksi ikimuistoinen jakso elämässäni oli päättymässä. Paahteinen Moshi tulisi toki olemaan aina siellä, muttei enää koskaan samana. Ihmiset vaihtuvat ja kaupunki muuttuu. Tuskinpa toinen vierailu tulisi olemaan läheskään niin rakas kuin ensimmäinen.

Lähtöä oli helpottanut kovasti se, että olin pitänyt itseni kiireisenä viimeiset päivät. Ikävä kotona odottavia rakkaita kohtaan oli jo alkanut paisua. Kun sitten yli kolmen kuukauden eron jälkeen viimein näin saapuvien porteilla odottelevan kesäheilani, jota jo nykyään rohkenen poikaystäväkseni kutsua, helpotus oli suuri ja lämmin olo valtasi koko kehoni. Siinä hän nyt oli; kosketus siihen elämään, joka minulla oli ollut ja joka minua oli vastassa, kaikkine iloineen ja suruineen. Se mies, joka antoi merkityksen kotiin palaamiselleni.

Kun viimein maltoin irroittaa otteeni hänestä, lähdimme ajelemaan kohti kotia sadepisaroiden valuessa noroina auton sivuikkunoita pitkin. Meidän oli tarkoitus mennä illalla ulos syömään kahden kesken, mutta jokin sai minut aavistelemaan muuta. Saavuimme tuttuun ravintolaan, jossa meille ojennettiin aluksi shamppanjalasit käteen. Huomasin viisi ylimääräistä lasia tarjottimella, mikä osoitti aikaisemmat aavistukseni oikeaksi - jotain oli tekeillä. Minut ohjattiin terassille. Siellä joukkueellinen hullunkurisia ystäviäni värjöitteli vieressään valkoinen lakana, johon oli raapustettu "Tervetuloa kotiin Elisa" ja kaikkien paikallaolijoiden nimet. Eniten hämmästyin siitä, että perheeni, äiti mukaanlukien, oli saatu houkuteltua paikalle. Mutta miksi ihmeessä koko konkkaronkka odotti minua kylmästä hytisten ulkona? Sekin selvisi, kun rakas kultainen noutajani riensi häntä heiluen tervehtimään minua. Kaikki, todellakin kaikki, oli kutsuttu paikalle!

Niin me söimme, nauroimme ja vaihdoimme kuulumisia kaikki yhdessä, pitkän pöydän ääressä. No, ehkä myös vähän häiriköimme muita asiakkaita riehakkaalla äänenkäytöllämme, muttei kukaan tohtinut riemuamme latistaa. Koko ilta sai minut ihmettelemään, kuinka minunlaiseni pieni ihminen, joka ajoittain osaa olla varsin kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, voi saada ympärilleen niin valtavan määrän hienoja ystäviä. Ystäviä, jotka iloitsevat kotiinpaluustani, jotka välittävät minusta ja jotka tarpeen niin vaatiessa rientävät apuun. Mitä niin hyvää minä muka olen tehnyt, että kaikki nuo ihmiset vaivautuvat paikalle?

En ehkä osaa osoittaa kiitollisuuttani kylliksi, saati pukea sitä arvonsa mukaisesti sanoiksi. Toivon kuitenkin, että läheiseni tietävät minun arvostavan heitä suuresti. Jokainen heistä tuo valtavasti iloa elämääni. Jokainen heistä antaa minulle syyn olla täällä. Jokainen heistä tekee tästä paikasta minulle kodin.

Näitä maisemia tulee ikävä!

Lomalla - Jambiani, Sansibar

Turkoosin värisenä kimalteleva Intian valtameri, valkohiekkainen silmän kantamattomiin jatkuva ranta, suolantuoksuinen ihoa lempeästi hyväilevä tuuli. Raikas mojito, herkullinen pihvi ja piristävä hedelmäsalaatti.

Kun saavuin bungalow-kylään jossain Jambianin laitamilla, huomasin ensimmäisenä hiljaisuuden. Ainoat kuulemani äänet olivat pehmeästi kuiskaileva tuuli ja kaukainen meren kohina. Ei kanoja - en tajunnutkaan kuinka hermoille käyvää naapurin kanalasta kuuluva jatkuva kaakatus Moshissa on ollut. Ja ihanaa; ei pölyä! Rannalla oleva hiekka on kyllä hienon hienoa, mutta se ei onneksi lennä tuulen mukana.

Eilen viettelin aikaani tutkiskellen rantaa. Siellä oli muitakin viettämässä myöhäistä iltapäivää. Turistit ihailivat auringonlaskua, nuoret pojat pelasivat palloa ja joku ulkoilutti koiraansa. Nuori masaimies ajoi minua vastaan polkupyörällä ja yritti houkutella kauppaansa. Kieltäydyin ja sanoin haluavani nautiskella illasta. Hän jäi katselemaan perääni kummissaan. Vuorovesi oli nostanut rannalle vaikka kuinka paljon toinen toistaan kauniimpia simpukoita. En malttanut olla poimimatta muutamaa niistä mukaani. Ja - en voi olla lisäämättä - edelleen niin ihanan hiljaista!

Tänä aamuna heräsin aikaisin, sillä lähdimme muutaman muun turistin kanssa delfiiniretkelle. Noin parinkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen saavuimme rannalle, jossa nousimme veneeseen. Delfiinejä ei tarvinnutkaan kauaa etsiä ja pian pulikoimme snorkkeleiden kanssa noiden kauniiten olentojen seassa. Niitä ei näyttänyt lainkaan häiritsevän läsnäolomme, vaan ne tuntuivat oikein haluavan esiintyä. Ne pyörivät veneemme läheisyydessä käyden useita kertoja pinnalla. Yksi nosti päänsä veden pinnan yläpuolelle ja alkoi pyöriä. Hetken kuluttua saimme seuraa muista turisteista veneineen. Pian veneitä oli niin paljon, että delfiinit näyttivät häiriintyvän. Siinä vaiheessa me päätimme lähteä pois.

Olen täällä lauantaihin asti. Loppupäivät ajattelin vain rentoutua, nauttia auringosta ja hiljaisuudesta. Viettelen aikaani hotellilla aurinkoa ottaen ja lueskellen, rannalla kävellen ja ehkäpä piipahdan tutkimusretkellä Jambianin kylässä. Ilman suunnitelmia siis, lomaillen vain!

Raun päiväkoti

Perjantaina sain viimein mahdollisuuden vierailla Raun alueen päiväkodissa. Alue on köyhää ja suuri osa sen asukkaista on HIV-positiivisia. Raun päiväkoti on perustettu suomalaisten toimesta ja toimii pienen suomalaisen Sama Aurinko - yhdistyksen sekä muutaman muun ulkomaisen sponsorin rahoituksella. Päiväkodissa on noin 30 lasta, iältään 3-6 -vuotiaita. Päiväkodin tiloissa toimii myös HIV-positiivisten naisten ryhmä.

Päiväkodin rakennus on pieni ja värikäs. Sen seiniä koristavat maalaukset, joissa seikkailee erilaisia eläimiä ja opetetaan numeroita sekä kirjaimia. Heillä on isompi luokkatila, jonka lattialla lapset leikkivät, opettelevat uusia asioita, nukkuvat ja syövät. Rakennuksessa on myös oma huone pienemmille lapsille ja positiivisten naisten ryhmälle.

Ajattelin, että lapset vierastaisivat minua, mutta päinvastoin. Kun astuin sisään, lapset ympäröivät minut ja pyrkivät heti syliin. He halusivat tutkia käsiäni ja hiuksiani. He esittelivät minulle lelujaan sekä piirtämiään numeroita ja kirjaimia. Lasten silmistä loisti vilpitön ilo.

Tapasin päiväkodilla myös kummilapseni, jonka muut vapaaehtoiset olivat paria viikkoa aiemmin minulle arponeet. Tuen siis kuukausittain päiväkodin toimintaa Sama Auringon kautta ja vastineeksi saan välillä kuulla kummilapseni kuulumisia. Bruno on 4-vuotias poika, joka näytti kulkevan hieman omia polkujaan. Hän hakeutui puuhastelemaan omaan rauhaansa, tuppasi hieman pomottelemaan muita, mutta osasi myös nauraa ja leikkiä muidenkin kanssa. Kun joku vei häneltä lelun, hän koetti näytellä minulle itkevää - hieman surkeasti siinä onnistuen, sillä minun virnistelyni sai hänet nauramaan. 

Menimme käymään viereisellä koululla parin vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Koulun pihalla kuului heleää lasten laulua toisten lasten leikkiessä. Siellä kolmessa eri rakennuksessa, reikäisen peltikaton alla, opiskeli pieniä koululaisia. Lähes kaikilla oli sievät koulupuvut päällä. He jakoivat kapeat, ikivanhan näköiset pulpetit kolmen lapsen kesken ja vuoroin näyttivät meille peukkua, vuoroin vilkuttelivat.

Minulla kävi tuuri, sillä pääsin myös tutustumaan muiden vapaaehtoisten kanssa erään Raun päiväkodin lapsen kotiin. Hänen kotinsa sijaitsi kymmenen minuutin kävelymatkan päässä tieltä, viidakon katveessa. Pihapiirissä oli kaksi taloa ja sen halkaisi pitkä pyykkinaru. Iloinen nainen, perheen äiti, toivotti meidät tervetulleiksi ja johdatti meidät kurjemman näköiseen rakennukseen. Sisään astuessamme meille selvisi, että rakennus olikin itseasiassa eläinsuoja, jossa äiti ja kolme lasta asuivat eläinten kanssa. Nurkassa nökötti surkean näköinen ohuen ohuella patjalla varustettu sänky, jossa kaikki nukkuivat. Sängyn vieressä nuotiolla äiti teki ruokaa. Toisessa nurkassa oli vaatekasa. Eläimet valloittivat tilasta öisin yli puolet.

Isä oli kuulema ajanut heidät asumaan sinne äidin mielisairauden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että perhe kuului Chagga-heimoon. Vanhan tavan mukaan isä asuu omassa talossaan, poikalapset omassaan ja naiset eläinten kanssa samassa talossa.

Perjantai oli hieno päivä, täynnä uusia kokemuksia. Käsittämätöntä kuitenkin, kuinka väsyttävää kolmenkymmenen lapsen kanssa leikkiminen onkaan. Onneksi päiväkoti on kuitenkin olemassa, sillä se mahdollistaa työllistymisen monen lapsen vanhemmalle. Hatunnosto Raun päiväkodin työntekijöille, vapaaehtoisille ja sponsoreille!

Raun päiväkoti

Lasten luokkahuone

Brunon kanssa läpsyttelypeliä

Tässä valmistetaan ruokaa Raun päiväkodin lapsille

Aamiaista!

Chagga-perheen koti

Tila, jossa sekä perheen äiti ja lapset sekä eläimet majoittuvat

Kuinkas tästä noustaan? :)

Viimeinen työpäiväni

Torstaina tunnelmat työpaikalla olivat haikeat, sillä minulla oli viimeinen työpäivä. Kahden kuukauden aikana olen ehtinyt tutustua muihin työntekijöihin, ja olemme kokeneet jos jonkinmoista yhdessä.

Vein lahjaksi työtovereilleni itse leipomiani korvapuusteja, valokuvia yhteisistä hetkistämme ravintolalla, kauluspaitoja, omat työvaatteeni, mustekyniä, salmiakkia ja Marianne-karkkeja. Lahjat olivat hitti; jouduin kirjoittamaan kokille korvapuustiohjeen, kaikki vertailivat kuvia ja salmiakillekin löytyi syöjiä. Minun piti vähän vahtia, että he jakoivat lahjat kaikkien kesken, sillä melkein jokainen yritti kahmia kaiken itselleen. Päällikkö iloitsi jakamistani kynistä ja kertoi, etteivät hänen työntekijänsä varasta koskaan rahaa, mutta kyniä siitäkin edestä.

Iltavuoroni tuona päivänä oli hieman erilainen. Minun ei annettu tehdä valmistelutehtäviä, vaan jokainen vuorollaan kutsui minut seuraansa. Piti ottaa kuvia, syödä ugalia ja juoda teetä. Vaihdettiin yhteystietoja ja halailtiin. Ovimiehenä työskentelevä mies sanoi olevansa aina minun babuni, omat ukkini kun jo katselevat maailmaa pilven reunalta. Joku yritti saada minut perumaan lentoni. Kaikki kyselivät, milloin tulen takaisin.

Ne asiat, joita olen oppinut työharjoitteluni aikana, eivät ole normaaleja "opin kantamaan kolmea lautasta yhdellä kädellä" -juttuja, vaan jotain arvokkaampaa. Olen oppinut uutta paikallisesta kulttuurista ja elämäntyylistä sekä vertaillut paljon Suomen ja Tansanian työnteon eroja. Meillä Suomessa asiat ovat kehittyneet pidemmälle, mutta toisaalta täälläkin on löydetty oma tapa selvitä. Arvostettava piirre ravintolamme omistajassa on se, että hän tarjoaa monelle kouluttamattomalle työttömälle työpaikan, vaikkei välttämättä uutta työntekijää tarvitsisikaan. Ravintolassamme työyhteisön henki on hyvä; toisista pidetään huolta ja kuulumiset jaetaan. Joka päivästä nautitaan ja pienistäkin asioista iloitaan.

Olen myös miettinyt kehitettäviä asioita itsessäni sekä ihmisenä että työntekijänä ja sitä, miten tämä Tansanian työjakso vaikuttaa minuun. Tuonkohan mukanani Suomeen hakuna matata ja pole pole  -meiningin? Opinkohan olemaan stressaamatta liikaa turhista asioista, kuten kiireestä? Osaisinkohan minäkin elää enemmän hetkessä?

Palautepalaveria ja asiakaspalvelukoulutusta

Viime viikolla ravintolapäällikkömme pyysi minulta palautetta ravintolan palvelusta. Yleisesti Moshissa asiakaspalvelu on varsin kurjalla tasolla - tarjoilijat eivät juuri hymyile, kaupan kassa ei vaivaudu edes katsomaan silmiin ja huonolla tuurilla ravintolassa jää aterimet saamatta, jos ei tajua niitä pyytää. Meidän ravintolassamme palvelu on suhteellisen hyvää, mutta hymyä näkee liian harvoin ja varsinkin small talkia on turha odottaa. Asiakkaan näkökulmasta katsottuna työntekijät näyttävät ilottomilta ja melko laiskoilta. Iloa kyllä riittää työryhmän kesken, mutta se ei välity asiakkaalle.

Päätimme tämän keskustelun pohjalta pitää asiakaspalvelukoulutuksen tapaista. Normaalisti päällikkö käy saamansa asiakaspalautteet läpi ja kertoo kuinka tilanne tulisi hoitaa. Sitten hän kysyy, onko ymmärretty, ja asia jää siihen. Ehdotuksestani pyrimme tällä kertaa enemmän keskustelutyyppiseen palaveriin.

Ensin annoin tehtäväksi miettiä hymyilemisen hyviä ja huonoja puolia. Aluksi työryhmä ei tahtonut ymmärtää, mitä heiltä odotettiin ja pientä tirskuntaakin kuului. He kuitenkin paneutuivat tehtävään huolellisesti ja purkivat sitten keskustellen vastauksiaan. Keskustelu käytiin lähinnä swahiliksi, mutta päällikkö toimi kääntäjänä. Työntekijät tuntuivat itse oivaltavan hymyilemisen tärkeyden ja sen, ettei siinä juuri haittapuolia olekaan.

Tämän jälkeen keskustelimme asiakkaiden kanssa jutustelusta; mitä hyvää se tuo tullessaan ja miten aloittaa. Päälliköllämme tuntuu olevan varsin vahva paikallisen pomon tyyli pitää puuduttavaa puhetta antamatta työntekijöille suunvuoroa. Minun piti muistuttaa, että jos antaisimme muiden ideoida itse small talkin aiheita. Ideoita satelikin ihan mukavasti. Ongelman kuitenkin kerrottiin olevan se, etteivät he ole kovin hyviä puhumaan englantia. Joku tuumasi siihen, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin alkaa puhua. Turisteille hyvä englannin kielen taito on kuitenkin sivuseikka, sillä kaikki tietävät ettei se ole heidän äidinkielensä.

Teimme myös leikkimielisen näyttelyharjoituksen. Kokit esittivät asiakkaita ja tarjoilijoille jaettiin erilaiset roolit. Yksi oli väsynyt, toinen töykeä, joku yltiö-ystävällinen... Ajattelin, ettei työryhmä välttämättä tähän harjoitukseen lähtisi mukaan, mutta he innostuivatkin todenteolla. Joku heitti asiakkaan eteen metrin päästä menun, toinen puhua pälätti liikaa ja yhden tarjoilijan mukaan keittiössä oli kaikki lähes raaka-aineet loppuneet. Näytelmässä kokkimmekaan ei tiennyt annoksista mitään ja päällikkö oli patalaiska.

Kaikki nauttivat harjoituksesta niin, etteivät olisi malttaneet lopettaa. Viimein oli aika kuitenkin purkaa se keskustellen. Puhuimme vielä myös siitä, miten omalla olemuksellaan, kävely- ja seisomatyylillään sekä ilmeillään voi vaikuttaa asiakkaan mielikuvaan ravintolasta. Paikallisen tavan mukaan tarjoilijan nimike "waiter" otetaan näin suomalaisen näkökulmasta turhankin kirjaimellisesti; valtaosa työpäivästä kuluu odotellessa ja seisoskellessa. On vaikeaa näyttää töissä reippaalta, kun on hiljaista, ei ole mitään tekemistä ja työntekijöitä on aivan liikaa. Siihen olisi kuitenkin pystyttävä; esimerkiksi muuttamalla omaa odottelutyyliä ja siirtämällä toimettomat tarjoilijat pois näkyvistä.

Palaveri lopetettiin naureskellen ja monet sanoivat saaneensa ideoita asiakaspalveluun ja uutta näkökulmaa töihin. Toivottavasti he osaavat soveltaa asioita käytäntöön ja palaveri tuottaisi edes vähän tulosta, vaikka asenteen muuttaminen työpaikalla vaatisikin oikeastaan pitkäjänteisempää työtä. Olipahan mukavaa vaihtelua, meidän kaikkien päivään!

Intialaisen keittiön herkkuja odottelemassa tarjoilua

Töissä baaritiskin takana

Sain mahdollisuuden käydä eilen vierailulla tiskin takana paikallisella klubilla. Klubeilla täällä yleisesti musiikki on rentoa, kaikki tanssivat ja erityisesti nuoret miehet ovat todella hyviä siinä. Tanssilattian katosta saattaa löytyä discopallo ja pari hassua värivaloa. Valtaosa myydyistä juomista on paikallista olutta. Myös liköörejä ja vahvoja alkoholeja myydään; paikalliset ovat varsin kovia juomaan viskiä. Drinkit ovat kuitenkin kiven ja kannon alla. Eräällä klubilla yritin kerran saada baarimikon suosittelemaan ja tekemään minulle jotain drinkkiä - lopputulos oli se, että sain pyynnöstäni vodkaa lasissa ja fantaa pullossa.

Eikä silläkään klubilla, jolla vierailin, juurikaan baaritarjoilijalta ammattitaitoa löytynyt. Jos tarkkoja ollaan, sana baaritarjoilija oli hänelle täysin tuntematon. Hänen ammattinimikkeensä oli "counter". Hän oli nelikymppinen nainen, jonka työtehtäviin kuului juomien myynti tiskiltä sekä asiakkaille että pöytätarjoilijoille. Pöytätarjoilijat taas veloittivat counterilta ostamansa juomat asiakkailta. Kysyin häneltä, millaisia drinkkejä hän asiakkaille tekee. Hän vastasi sekoittavansa aina Amarulaa (marulahedelmäinen kermalikööri) ja Zappaa (jonkin valtakunnan sambucaa). Utelin, että mitä muuta. Nainen mietti hetken ja sanoi sitten, että kyllä asiakkaat osaa pyytää haluamaansa. Myöskään tuotetuntemus ei ollut kovin korkealla tasolla; counter ei juurikaan tiennyt oluista mitään ja tequilan hän laski likööreihin.

Klubin omistaa sama mies, joka omistaa myös työpaikkani ja puolisen tusinaa muita ravintoloita Moshissa. Tapasin hänet ja pääsinkin kysymään, miksei drinkkejä juuri missään valmisteta. Kyseisen klubin asiakaskunta koostuu lähinnä paikallisista, niinpä sekoitetuille juomille ei juuri ole kysyntää. Paikallisten tietous erilaisista juomista on vasta alkutekijöissään. Toinen ongelma on se, etteivät työnantajat voi juuri luottaa työntekijöihinsä. Drinkkejä valmistaessa virheitä tulee helpommin, ja työntekijät joutuvat maksamaan inventaariossa puuttuvat alkoholimäärät. Jos työnantaja antaisi nämä virheet anteeksi, alkaisi tuotteita kuulema kadota työntekijöiden mukana ja todennäköisesti koko firma kaatuisi alta aikayksikön. Myöskin viinamitta tuottaa hankaluuksia drinkkejä valmistaessa. He käyttävät mittaa, joka on noin viitsen senttilitraa, eivätkä he voi myydä vain puolta tuosta viinamäärästä vaan se on myytävä kokonaisena. Aika tujuja paukkuja tulee, jos tuolla mitalla alkaa useaakin viinaa sekoittamaan.

Työajat ovat klubin työntekijöillä todella stressaavat. Klubi on auki iltakuudesta aamuneljään. Counter kertoi olevansa viitenä päivänä viikossa koko aukioloajan töissä. Sulkemisen jälkeen hän menee pariksi tunniksi kotiin ja palaa sitten tekemään inventaariota omistajan kanssa. Noin yhden aikaan päivällä hän pääsee nukkumaan ja palaa takaisin töihin kuudeksi.

Yllätyin myös tarjoilijoiden kiireestä klubilla, sillä täällä ei juurikaan ripeitä askelia näy otettavan. Ainoa tallustelija tuntui olevan juuri counter ja tarjoilijat näyttivät lähes hyppivän paikallaan odottaessaan tältä juomia. Hyvin verkkaisin liikkein hän laski rahat ja kaatoi juomat, eikä häntä häirinnyt nuorempien kiire lainkaan.

Poistuin paikalta, kun klubilla alkoi näyttää kiireiseltä, etten olisi jaloissa pyörimässä viikon vilkkaimpana iltana. Oli mielenkiintoinen kokemus nähdä vähän baarityötäkin Tansaniassa. Juttelu ravintoloiden omistajan kanssa auttoi ymmärtämään monia asioita ja huomaamaan, millaisia ongelmia alalla täällä on. Työtä alan kehittämisessä innostuneelle riittäisi. Ehkäpä tulen vielä jonakin päivänä katsomaan, miten asiat täällä muuttuvat.

Tanssilattia ennen avaamista

Pubin puoli

Pubi

Osa tarjolla olevista alkoholeista

Tiskin taus. Paikalliset juovat paljon olutta lämpimänä, joten jääkaapin lisäksi sitä pidetään myös huoneenlämmössä tiskin alla.

Kuvia safarilta Tarangiresta ja Ngorongorosta

Matkustimme viikonloppuna tutkiskelemaan Afrikan luontoa luonnonpuistoihin Tarangireen ja Ngorongoroon. Hieno kokemus olla vain parinkymmenen metrin päässä villieläimistä, kuten komeasta urosleijonasta ja murisevasta norsusta! Tässäpä hieman kuvia ihasteltavaksi!

Tarangire

Kirahvi ja pikkukirahvi - luulin niitä paljon pidemmiksi!

Seepralaumoja oli paljon molemmissa luonnonpuistoissa.

Elefanttiperhe. Olimme vain noin kymmenen metrin päässä norsuista. Meidän täytyi olla hiirenhiljaa, sillä yksi norsuista oli kovin suojelevainen pientä norsua kohtaan. Kun iso norsu päästi matalan murinan, päätimme kaikota paikalta.

Norsujen syömä bau bau tree.

Näkymiä piknik-paikalta.

Paviaanivauvaa ihastellessamme yksi isoista paviaaneista varasti eväskassimme. Fiksuja otuksia! 

Naarasleijona. Koko reissun aikana näimme peräti kymmenkunta simbaa.

Piilossa puun takana?

Leopardi vietteli päiväänsä puunoksalla maha täynnä torkkuen.

Ngorongoron kraateri.

Masait paimentamassa karjaansa Ngorongorossa.

Gnut juomapaikalla ja flamingot taustalla.

Urosleijona päiväunilla.

Hippoja! Täytyy myöntää,  etteivät olleet kovin jännittäviä otuksia. Yksi virtahevoista makoili lammikossa. Odotettuamme useita minuutteja, näimme kun hippo pyörähti ympäri! Wuhuu!

Jumalallisia ja jumalattomia

Eilen eräs työkavereistani avasi keskustelun uskonnoista kysymällä minulta, olenko kristitty. Harkitsin hetken, valehtelisinko olevani. Olen kartellut täällä tätä puheenaihetta, sillä koto-Suomessakin olen huomannut, ettei uskonto ole paras mahdollinen kevyen jutustelun aihe puolituttujen kanssa. Mitä se sitten on maassa, jossa lähes kaikki kuuluvat johonkin uskontokuntaan ja valtaosa harjoittaa aktiivisesti uskontoaan?

Vastasin kuitenkin totuuden mukaisesti, etten kuulu kirkkoon. Tätäpä sitten alkoi koko työryhmä yhdessä ihmettelemään ja vuoronperään he toistivat samaa kysymystä minulta kuin varmistaakseen, että olivat ymmärtäneet oikein. Kun olin noin kolmannen kerran sanonut selkeästi "ei, minulla ei ole jumalaa, johon uskoisin", asia näytti selviävän heille. Tämän jälkeen sain vastata loputtomaan liutaan kysymyksiä: Miksi et usko? Mihin sinä sitten uskot? Mistä sinä olet tullut? Mistä sinun sielusi on tullut? Miten tuo puu on syntynyt, entä vuori? Mihin sinä menet, kun kuolet?

Heistä tuntui kerta kaikkisen käsittämättömältä, että joku voi olla uskomatta mihinkään jumalaan. Tansanian mannermaalla palttiarallaa kolmasosa väestöstä on kristittyjä, kolmasosa muslimeja ja loput hinduja, luonnonuskontojen harjoittajia tai muita. Uskonto on läsnä jokaisen arkipäiväisessä elämässä. Toki uskontoja on tuotu tänne vahvasti niin idästä kuin lännestäkin, mutta ehkä uskonnollisuus liittyy myös koulutustasoon. Ihmisellä on aina tarve kysyä, saada selitys kaikkeen. Uskonto antaa vastauksia.

Muistan kerran keskustelleeni asiasta myös yövartijamme Babun kanssa. "No God?", hän kysyi minulta hämmästyneenä. Nyökkäsin. Hän näytti sydäntä särkevän surulliselta puolestani. Uskonto on hänelle tärkeä, sillä se ohjaa elämää. Itsekin olen iloinen saamastani kristillisestä kasvatuksesta, tiedän sen ohjanneen minut omalle tielleni ja opettaneen minulle oikeita elämänarvoja. Missään tapauksessa en myöskään kiellä, ettenkö tarvittaessa löytäisi apua elämäni ongelmatilanteisiin jonkin uskonnon pyhistä kirjoituksista - mutta yhtä lailla saatan löytää avun jostain muusta elämänkatsomukseen liittyvästä teoksesta.

Työpaikalla käydyn keskustelun päätteeksi eräs nuori muslimimies hymyili minulle rohkaisevasti ja sanoi: "Minä olen varma, että sinäkin löydät vielä oman jumalasi."

Vinga-Tingaa, saunaa ja pyykkiä

Vihdoinkin oon terveiden kirjoissa taas! Viikonloppu on kuitenkin mennyt rennosti ottaen ja voimia keräillen.

Eilen kävimme eräässä paikassa, jonka nimesin Vinga-Tingaksi, koska oikeaa nimeä en millään muista. Se on keskustan liepeillä sijaitseva pienistä hökkeleistä koostuva kylä, jossa myydään paljon erilaisia käsin tehtyjä muistoesineitä: tauluja, patsaita, koruja, soittimia, kippoja, salaatinottimia, leikkieläimiä, pullonavaajia... Kaikkea mitä nyt voi vaan kuvitella. Ja siellä me opettelimme tinkaamaan! Tähän täytynee huomauttaa, että olen varsin surkea siinä; en uskalla, enkä kehtaa. Aina kun kuvittelin saaneeni hyvän hinnan, tajusin että olisin ehkä saattanut saada paremmankin. Mutta tinkaaminen oli itseasiassa hauskaa. Kukaan ei yrittänyt tuputtaa mitään ja tuli höpöteltyä joutavia myyjien kanssa. Kotiin lähtiessä olin jo niin harjaantunut, etten antanut taksikuskin huijata meiltä kahta tonnia pikaisen jäätelön osto -pysähdyksen takia, vaan sain sen tingattua samaan hintaan.

Illalla pääsimme testaamaan pihasaunaamme. Saunamme muistuttaa hieman savusaunaa, sillä kiukaassa ei ole piippua. En kuitenkaan usko, että sitä koko päivää lämmitellään. Hiilloksella kuitenkin mentiin, eikä lievä savun katku haitannut ketään. Oli ihanan rentouttavaa käydä saunassa, oli pitkästä aikaa puhdas olo! En ede muista, milloin viimeksi olen päässyt saunaan.

Saunan jälkeen viettelimmekin iltaa kynttilän valossa. Ensin meni sähköt, sitten generaattori. Sittenpä odoteltiinkin melko kauan sähkömiestä. Kun sähkömies tuli, lähti pelastuspartio Anna and co. hakemaan meille toista generaattoria. Matka ei ollut ollut kovin ruusuinen, sillä autokin oli juminut jonnekin kiinni. Juuri hetkeä ennen kuin he pääsivät kotiin, sähköt tulivat takaisin. Näin afrikka yllättää!

Tämän päivän ohjelmassa on ollut vain auringonottoa läheisen hotellin altaalla ja - ah niin ihanaa - pyykkäystä. Pesemme siis pyykit itse käsin sankossa. Rakkaat ystävät, jos joskus päätätte tulla tänne, älkää kerätkö pyykkiä kahta viikkoa ja minimoikaa tuomienne valkoisten vaatteiden määrä! Ennen tuskastelin joka pyykkikerralla valkoisen työpaitani kanssa - minusta tuntui, että joka pesukerran jälkeen siitä tuli entistä keltaisempi. Seurasin paikallisten pyykkäystä ja sen perusteella triplasin käyttämäni pesuainemäärän. Tämä auttoi ja jälleen minulla on vitivalkoinen paita huomista työpäivää varten.

Loppujen lopuksi pyykkäys on kuitenkin ihan mukavaa ajanvietettä, jos ei ole niin nuuka lopputuloksen suhteen. Tulee rupateltua ja hupsuteltua muiden kanssa, tai jos pyykkää yksin, saa aikaa pohtia syntyjä syviä. Niin ja jos äeti näkis, oes tytöstään ylypee!

Ps. Eilen käytiin ulkona syömässä (kyllä, uskalsin!), mä sain pihviä!

Lääkärireissu

Tämä viikko on mennyt sairastelun merkeissä. Maanantai-iltana minulle nousi kuume, keskiviikko-aamuna lämpöä oli 39, 6 ja maha totaalisen sekaisin. Muistutin kasvoiltani lähinnä kalkkilaivan kapteenia. Ei ollut siis juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä lääkäriin.

Odottelu yksityisen terveysaseman aulassa tuntui tuskallisen pitkältä ajalta. Tunnin odotelun jälkeen pyysin päästä petiin, sillä voin todella huonosti. Silloin alkoi tapahtua. Pääsin jonojen ohi ja joku täti talutti minut osastolle pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat huurrettua lasia. Pääsin viltin alle natisevaan petiin, josta minulta veloitettiin parikymmentä tonnia (n. 10 euroa). Maksu respaan lääkärikäynnistä oli 10 000 shillinkiä.

Kohta ympärilleni pölähti neljä valkotakkista paikallista manuaalisen verenpainemittarin, stetoskoopin ja potilaskansion kanssa. He hokivat "Pole! Pole sana!" ja pohtivat porukalla, että mitäs nyt tehdään. Yritin vastailla kysymyksiin, mutta järki ei luistanut niin paljon, että olisin tajunnut puoliakaan kysymyksistä. Valitin kovaa kuumetta. Lyhyt hiuksinen täti läimäytti kätensä poskelleni ja totesi, että no niinpä tuntuu olevan. Kohta minulle tuikattiin kuumemittari kainaloon.

Minulle syötettiin paracetamolia, sillä kuume oli saatava laskemaan. Muut valkotakkiset lähtivät suunnittelemaan muualle, lyhyt hiuksinen täti jäi antamaan minulle kipupiikin ja laittamaan minut tiputukseen. Täti kielsi minua liikuttamasta kättäni, ettei kanyyli irtoaisi. Pian paikalle tuli labraryhmä; taas neljä uutta valkotakkista hokien samaa kuin aiempi ryhmä. Muut katsoivat vierestä, kun yksi sitoi käteeni kiristyssiteeksi kumihanskan ja otti verikokeen. Laboratorioon oli annettava taas parikymmentä tuhatta shillinkiä. Sitten minulle annettiin lupa nukahtaa.

Seuraavan kerran kun avasin silmäni, huomasin, että joku oli vaihtanut tipan suolaliuosputelin. Nukahdin uudelleen. Toisen kerran herättyäni, minua pyydettiin ottamaan pissa- ja kakkatestit. Sitten nukahdin taas. Myöhään iltapäivällä herätessäni sain kuulla diagnoosin: virtsaputken tulehdus ja ruokamyrkytys. Virtsaputken tulehduksen ovat kuulema kautta aikain kaikille talomme asukkaille todenneet. Päättelin siis, ettei lääkäreillä todellisuudessa tainnut olla harmaintakaan aavistusta siitä, mikä minua vaivasi. Määräsivätpähän kuitenkin minulle paracetamolia, antibioottia ja jotain ällöttävää juotavaa suolalitkua. Loppujen lopuksi lääkärireissu tuli maksamaan yhteensä noin 90 000 shillinkiä eli noin 45 euroa.

Pääsin illaksi kotiin. Tunsin oloni voimakkaammaksi ja kuulema näytinkin paljon terveemmältä. Nyt kuumetta on enää vain vähän, mutta maha ei ole vieläkään asettunut. Mutta kyllä tästä ehkä vielä parannutaan! :)

Kaikki huutaa: "Apua!"

Viikonloppuna seurasimme sekavin tuntein kahden vapaaehtoisemme työpaikan, Msamarian katulapsikeskuksen tilanteen kehittymistä. Katulapsikeskus toimii täysin lahjoitusten voimin ja antaa kodin noin kolmellekymmenelle kadulta pelastetulle lapselle. Meille selvisi viikonloppuna, ettei Msamaria ollut kyennyt maksamaan vuokraansa, joka oli jo neljä kuukautta myöhässä. Vuokranantaja oli uhannut perjantaina heittää lapset ulos, mutta oli kuitenkin luvannut vielä viikon maksuaikaa. Tilanne alkoi vaikuttaa jo melko toivottomalta, sillä myöhästyneen laskun lisäksi seuraavan vuokramaksun ajankohta läheni. Onneksi vapaaehtoisemme saivat järjestettyä lahjoituksena Suomesta myöhästyneen vuokran verran rahaa ja löysivät myös jatkuvan sponsorin, joka lupasi maksaa jatkossa katulapsikeskuksen vuokrat.

Msamarian tilanne sai minut pohtimaan, kuinka itse auttaisin apua tarvitsevia. Toiset työntävät rahaa joka paikkaan, mihin vain ehtivät. Toiset auttavat konkreettisemmin; ilahduttavat lapsia ja puhdistelevat heidän hoitamattomia haavojaan. Itselläni ei ole vara lahjoittaa reissubudjetistani suuria summia, sillä todennäköisesti muutenkin elelen luotolla ensimmäisen kuukauden kotiin päästyäni. Oma työpaikkani ei myöskään ole mikään varsinainen auttamiskohde. Miten minä auttaisin?

Avun tarvitsijoita on paljon. Jonkun kodin rakentaminen on jäänyt rahan puutteen vuoksi kesken, toisella ei ole vara ostaa lapselleen vaippoja, kolmas ei saa apua sairauksiinsa. Vammaisilla lapsilla ei ole tarvittavia apuvälineitä ja joissain paikossa lapsilla on järkyttävän huonot tilat. Jos annat lapselle tikkarin, kohta heitä on kymmenen pyytämässä lisää. Yhden pienen ihmisen ei ole mahdollista auttaa kaikkia. Ketä minä auttaisin?

Yövartijallemme tilasin äidiltäni villasukat kylmiksi öiksi jalkoja lämmittämään, ja eräälle jalkansa halvanneelle kerjäläiselle olen antanut pikku rahaa ohikulkiessani. Laitoin hieman rahaa myös parin vapaaehtoisemme keräykseen, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman monta katulapsikeskuksen lasta kouluun. Aion käydä vierailulla lastentarhassa, jossa suuri osa lapsista on HIV-positiivisia. Jätän valtaosan vaatteistani tänne kierrätykseen. Ja toisaalta, tukeehan jo pelkkä täällä olemiseni paikallisten toimeentuloa; kuljen dala dalalla ja ostelen matkamuistoiksi laukkuja katumyyjiltä.

Ehkä oma auttamiseni lähtee pienistä asioista. Ei maailmaa paranneta yhdessä päivässä, eikä yhdellä teolla.

Lisää Msamarian katulapsikeskuksen tilanteesta ja Lapset kouluun! -keräyksestä voi lukea Tiian ja Ninan blogista: http://tiianinatanzania.blogspot.com

Ihmeitä työvuorosuunnittelussa ja työnjaossa

Nyt, kun kun muutama iltavuoro ravintolassa on tehty, voin jo todeta, ettei päivä ole kovin kiireinen. Iltavuorossa aloittelemme valmisteluhommilla, sitten taas istumme parisen tuntia ja palvelemme muutaman hassun asiakkaan. Auringon laskiessa alkaa kuitenkin tapahtua ja silloin tarjoilijoita on jopa liian vähän.

Työvuorosuunnittelu on edelleen hieman ihmetyttänyt minua. Aloitamme ja lopetamme vuoron aina samalla määrällä henkilökuntaa, oli tekemistä tai ei. Juttelin asiasta päällikkömme kanssa ja minulle selvisi, ettei täällä ole järjestelmää, jotta voitaisiin maksaa työntekijöille tuntien mukaan vaan kaikki saavat kuukausipalkan. Työtunteja ei myöskään yritetä järjestää painottumaan enemmän kiireajalle, mikä olisi ehkä ravintolan tehokkuuden kannalta järkevää. Tähän selitys oli: "Niin ei vain tehdä."

Työnjako jaksaa myös hämmästyttää; kaikilla on omat työtehtävänsä, eivätkä muut niihin kajoa. Eräänä iltana meiltä melkein loppui haarukat ja ajattelin hetkeksi mennä auttamaan tiskiin. Minut komennettiin pois tiskialtaalta ja minulle kerrottiin, että heillä on palkattu työntekijä sitä varten. Palasin siis seisoskelemaan vakiopaikalleni oven viereen terassille ja tiskaaja jatkoi hiki hatussa töitään.

Jaamme pöytäseurueet tarjoilijoille tulojärjestyksessä, eikä tästä järjestyksestä poiketa. Jos tulee varaus, varauksen vastaanottaja kyseisen pöydän itselleen muiden pöytien lisäksi. Yleensä illan aikana jotkut tarjoilijat ovat täysin ylityöllistettyjä, kun taas toisilla ei ole mitään tekemistä. Itselleni tilanne on hankala, sillä toisaalta asiakkaat odottavat palvelua, mutta en voi mennä tekemään toisten töitäkään. Jos joku pöytäseurue pyytää jotain muulta kuin omalta tajoilijaltaan, tämä tarjoilija kipittää kyseisen pöydän tarjoilijan luo, kertoo mitä asiakkaat haluavat ja palaa jatkamaan seisoskelua seinän vieressä. Jos tuuri käy, tarjoilija saattaa saada luvan auttaa toista. Voitte kuvitella, kuinka tämä vaikuttaa palvelutasoon ja miltä se näyttää asiakkaan näkökulmasta katsottuna.

Tälle en ole keksinyt muuta selitystä kuin tippauskulttuurin. Tarjoilijan palkka ei kai ole järin suuri, mutta turistit tippaavat varsin hyvin - niinpä tarjoilijat pitävät kynsin hampain kiinni omista pöydistään. Toisaalta kukaan ei halua toisen virheitä omalle kontolleen, sillä jos jotain jää veloittamatta, työntekijät maksavat itse. Työnantaja ei ota takkiinsa edes pienimpiä virheitä.

Nämä ajatukset purkaneena onkin taas hyvä suunnata iltavuoroon!

Kotiutunut

Olen aivan unohtanut kertoa teille, kuinka olen päässyt yli lievästä kulttuurishokistani ja elämä on alkanut vihdoin luistaa vieraassa maassa. Ihmettelen edelleen paikallisten huoletonta elämäntapaa, mutta olen kuitenkin löytänyt oman tieni muiden joukossa. Töissä teen valmistelut kaikessa rauhassa, enkä enää kotoiseen tapaan odota kiirettä - kiirehdin vasta sen tultua. Kun on aikaa, etsin uusia asioita ihmeteltäväksi ja jututan työkavereitani tai asiakkaitamme. Vapaa-aika kuluu muiden vapaaehtoisten kanssa jotain mukavaa puuhaillessa ja rentoutuessa. Iltaisin, muiden jo nukkuessa, saan helposti juttuseuraa yövartijastamme Babusta, vaikkei meillä yhteistä kieltä olekaan. Vapaaehtoistaloamme kutsun jo kodiksi ja koiriamme "meidän koiriksemme."

Eräs asiakas kertoi minulle tänään, että hänen tyttärensä haluaisi tulla tänne vapaaehtoistyöhön, mutta hän ei päästä turvallisuusasioiden vuoksi. Yllätyin itsekin, kuinka puolustelin Moshia. Varovainenhan saa olla joka paikassa, mutta maalaisjärkeä käyttämällä ja yhteisiä turvallisuussääntöjä noudattamalla täälläkin pärjää. Meillä on hyvä vartiointi ja koen olevani täysin turvassa kotimme valkoisten porttien sisäpuolella.

Olen jopa alkanut nauttia työmatkoistani, joilloin saan kuljeksia kaupungilla ja tulla dala dalalla yksin kotiin. Minut erottaa muista paitsi ihonvärini, myös reippaan kävelytahtini perusteella. Paikallisten hitaaseen tallustelutyyliin tuskin ihan heti opin. Ehdin kuitenkin katsella ympärilleni ja uskallan pysähtyä katselemaan kauppojen tarjontaa kadun varressa. Olkalaukustani en enää pidä kiinni puristamalla, vaan annan sen roikkua vierelläni. Tänään joku mies alkoi jututtaa ja seurata minua keskustassa. Eksytin hänet näppärästi menemällä kauppaan. 

Dala dalassa juttelen vieraiden kanssa bussin huonoista penkeistä ja milloin kenenkin selkävaivoista. Kävellessäni pysäkiltäni kotiin myöhäisiltapäivän aurinko häikäisee silmiäni. Tervehdin vastaan tulevia tuntemattomia ihmisiä swahiliksi. Pienet lapset vilkuttelevat ja heittelevät minulle ylävitosia. Silloin ajattelen, että kyllä, minun on täällä hyvä olla.
.

Vierailu masaikylässä

Keskiviikkoaamuna herätys kello 04:30, pikasuihku, auton pakkaus ja nokka kohti masaikylää. Täällä ei ole tapana tehdä reissuja kesken työviikon, mutta olimme saaneet ainoina valkoisina kutsun tulla seuraamaan paimentolaiskansan harvinaista rituaalia, jossa miehistä tulee vanhempia sotureita.

Määränpäämme sijaitsi savannilla, syrjässä muusta asutuksesta. Viimeistä kylään johtavaa tienpätkää ei tahtonut edes tieksi tunnistaa. Jätimme automme kävelymatkan päähän; kohtaan, jossa keskellä tietä seisoi suuri termiittikeko. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisen näköisiä puita ja kuivahkoja pensaita. Savesta rakennetut talot oli pystytetty harvakselleen. Kylän keskiössä oli puun oksista kyhätty karja-aitaus. Meidät toivotettiin tervetulleiksi ja pyydettiin istumaan hetkeksi ennen varsinaista kylään tutustumista. Vieraiden kuulema kuului tehdä niin, sillä se toi siunausta kylään.

Päivän rituaaliin kuului ensimmäisenä muutaman vuohen ja parin naudan teurastus, mikä tehtiin veitsellä. Olen iloinen, että Suomessa eläimet on tainnutettava ennen veren laskua. Tajuissaan kuiviin vuotavan eläimen kerran nähneenä voin kertoa, ettei se ollut kovin kaunista katseltavaa. Mutta, maassa maan tavalla ja masaithan pyrkivät mahdollisimman luonnonmukaiseen elämään. On myös arvostettavaa, kuinka he käyttävät kaiken mahdollisen eläimestä hyödyksi; naudasta jäljelle jäivät vain hampaat ja leukaluut.

Seuraavaksi rituaalin kohteena olevat miehet istuutuivat ryhmänä karja-aitaukseen. Paikalla oli miehiä myös läheisistä kylistä, yhteensä heitä oli noin kahdeksankymmentä. Heidän naisensa istuutuivat omaksi ryhmäkseen heidän vierelleen ja muut masait kerääntyivät heidän ympärilleen. Kylän vanhimmat kiersivät kehää miesten ympärillä ja heittivät maitoa heidän päälleen. Tämän jälkeen naiset tarjoilivat miehille maitoa ja alkoholia. Ennen rituaalia miehillä oli ollut pitkä ajan jakso, jolloin he eivät olleet saaneet syödä ja juoda vanhempiensa ja vaimojensa edessä. Rituaalin jälkeen tämä oli taas sallittua.

Aamun puuhastelujen jälkeen masait lähtivät tekemään päivän töitään ja me vetäydyimme varjoon. Ohjelma jatkui vasta iltapäivällä, jolloin oli vuorossa uusien vanhempien sotureiden tanssi. Miehet marssivat jonossa kylään rytmikkäästi hymisten ja jotain hokien. Yksi mies hyppi jonon edellä ja löi kilvellä maahan. Pari muuta miestä esitti taistelua hänen kanssaan. Yhtäkkiä tapahtui jotain, joku miehistä poikkesi rivistä ja alkoi säntäillä päättömästi ympäriinsä. Väkijoukko henkäisi. Jotkut tarrautuivat voimalla miehestä kiinni tämän sätkiessä holtittomasti ja koristessa vaikeasti. Minulle kerrottiin, että kyseinen mies oli ollut niin syvällä rituaalissa, että oli joutunut jonkinmoiseen transsitilaan. Kohta miehiä alkoi putoilla rivistä enemmänkin, lähes parisen kymmentä. Näky oli melko uskomaton.

Jono jatkoi matkaansa karja-aitaukseen ja muodosti ringin sen keskelle. Miehet alkoivat vuoronperään nousta varpailleen ja laskeutua taas seisomaan normaalisti. Vuoronperään muutama masai erottui ringistä, juoksi villisti sen keskelle ja hyppi tasajalkaa ilmaan. Olin juuri ajatellut, että olisipa hienoa päästä ringin laidalle ottamaan kuvaa, mutta siellä varmaan olisi liian vaarallista. Samassa iso maisaimies tarttui minua kädestä, sanoi "come" ja veti minut ringin keskelle. Siellä sitten seisoin haavi auki, ainoana valkoisena kamera kädessä. Miehet hyppivät ympärilläni ja tunsin heidän matalan hyminänsä voiman selässäni. Iso masai mies sanoi minulle: "no problem, move" ja osoitti kameraani. Kädet täristen yritin ottaa videokuvaa. Huojennuin, kun huomasin parin ryhmämme jäsenen livahtavan luokseni. Olimme vielä hetken keskellä, sitten iso masaimies johdatti meidät turvaan ihmisjoukon laidalle. Kokemus oli huikea!

Seurasimme masaiden tanssia aikamme, kunnes lähdimme jatkamaan matkaamme yöpymispaikallemme kuumille lähteille. Keskellä karua savannia oli vihreämpi alue, jonka suurten puiden katveessa oli pieni lampi. Vesi oli niin puhdasta, että pinnalta saattoi nähdä pohjaan, vaikka syvyyttä oli 3-4 metriä. Siellä uida polskuttelimme sekä teimme tutkimusretken sukellellen ja uiden puroa pitkin toiselle lammelle. Torstaina opettelin snorklaamaan, kovin hankalaa oli. Iltaa istuimme nuotiolla jutustellen niitä näitä. Ai niin, ja näimmehän Zazu-linnun ja tulikärpäsiäkin!

Vamhemmat miehet heittävät maitoa tulevien vanhempien sotilaiden päälle

Masainaisia

Ruoanlaittoa keskipäivällä

Marssi ja taistelu

Transsi

Masaiden tanssi

Tiia, Arttu ja minä piirin keskellä. Thanks for the photo, Josy!

Hot spring

Retki vesiputoukselle

Eilen aamulla starttasimme kymmenen aikaan ja lähdimme puolen päivän reissulle Materuni-vesiputouksille. Ajoimme autolla vajaan puolisen tuntia vuorelle. Matkalla näimme pienen kylän, lapsia matkalla kirkkoon ja banaanipuualueita. Kyseisen kylän asukkaat saavat elantonsa myymällä banaania ympäri maata. Näimme myös, kuinka paikalliset kuivaavat eläinten rasvaa roikottamalla sitä ulkona auringossa. Myöhemmin kuivattu rasva murskataan ja käytetään muun muassa keittoihin. Täällä käytetään kaikki liha hyödyksi. Eräs mies kauppasi kylän läpi menevän tien varressa naudan osia; jalkoja polvesta alaspäin katkaistuna, leukaa, rasvaa...

Parkkeerasimme automme kylän laidalle, vuorelle  n. 1500 metrin korkeuteen. Tästä jatkoimme matkaamme jalkaisin pientä polkua pitkin kolmisen kilometriä. Jo alkumatkasta eräs mies pysäytti meidät ja näytti meille, kuinka he tuottavat kahvia. Heillä oli pieni määrä omilta viljelmiltä haettuja kahvipapuja, joita he kuorivat alkeellisen näköisellä laitteella, kuivasivat auringossa ja paahtoivat nuotiolla. Kahvipurua he tekivät murskaamalla pavut isohkossa puun rungosta tehdyssä kupissa jättimäisellä puumurskaimella.

Näimme polun varrella huikeiden maisemien lisäksi paikallisten asuttamia savitaloja. Alkoi hieman nolottaa se, kuinka lapsena valitin omille vanhemmilleni kotimme sijainnista maalla, puolen tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Meillä oli sentään auto, eikä ajomatkan päätteeksi tarvinnut kävellä paria kilometriä kinttupolkua pitkin. 

Eräät paikalliset antoivat meidän maistaa banaaniolutta. Banaaneja on siis erilaisia; meille tuttuja makeita banaaneja, ruokabanaania, olutbanaania... Banaaniolut oli siivilöity, mutta silti siinä oli hedelmälihaa paljon. Se oli vaaleaa juomaa, joka maistui ruisleipätaikinalle. 

Vihdoin saavuimme vesiputoukselle, joka oli kuin pieni paratiisi rehevän viidakon siimeksessä. Linnut lentelivät sen ympärillä ja ihmiset nautiskelivat auringosta viheriöllä sen vieressä. Nuoret leikkivät vedessä ja kiipeilivät vesiputouksen takana kalliolle. Vuorilta tuleva vesi oli puhdasta ja kirkasta, mutta jäätävän kylmää. Keräsin kuitenkin kaiken rohkeuteni ja kävin polskimassa vesiputouksen alla. Jos saksalaisetkin uskalsivat, olihan meidän suomalaistenkin mentävä! Söimme retkieväämme ja rentouduimme penkereellä ihastellen näkymää. 

Lopulta me, rättiväsyneet reissulaiset lähdimme raahustamaan kohti kotia. Päivän reissu oli hieno kokemus, onneksi näitä on tulossa vielä lisää!

Kahvia! Vasemmalla kuorimalaite, oikealla murskauskuppi

Näimme polulla myös pienen kiukkuisen kameleontin.

Savitaloja.

Banaaniolutta, olkaa hyvät!